Seksiangstia ja himoa

Viikonlopun (nainen kirjoitti viikonlopusta tässä) jälkeisenä maanantai-iltana tulin tyhjään kotiin, nainen oli lapsen kanssa poissa. Olin jo kotiin kävellessäni ajatellut että vielä ensimmäisessä kirjeessä käsittelemiäni asioita tärkeämpää olisi puhua seksistä. Seksielämämme, tai sen puute, ahdisti minua, ja oli ahdistanut vuosia. Se teki läheisyydestä vaikeaa ja tunsin kuinka ahdistus paheni koko ajan. En kuitenkaan osannut puhua asiasta, seksistä puhuminen tuntui todella vaikealta. Ensimmäisestä kirjeestä rohkaistuneena kirjoitin naiselle toisen kirjeen seksistä. Kerroin, etten osaa puhua siitä vaikka pitäisi, kerroin miten olin etenkin aluksi ollut epävarma itsestäni, ja siitä mitä nainen halusi. Kirjoitin, että tajusin kyllä toimivani väärin, puhumatta ei voi tietää mitä toinen haluaa ja siten vain pahentaa oman epävarmuuden kehää. En vain uskaltanut toimia paremmin.

Suhteemme alussa meillä oli paljon seksiä ja siitä ajasta oli ihania muistoja, joista myös kirjoitin. Kun seksi väheni, aloin ajatella, että seksi ei ole naiselle tärkeätä. Se tuntui loogiselta selitykseltä siihen, ettei hän tehnyt aloitetta koskaan ja teki omasta harmistuksesta helpommin käsiteltävää: se en ole minä, vaan se on toinen. Se oli mukavampi ajatus kuin totuus: nainen halusi seksiä mutta ei minua.

Kirjeellä oli minuun sama vaikutus kuin ensimmäiselläkin, tunsin että olin avannut lukon jota olin pitänyt sisälläni liian pitkään.

Nainen luki kirjeeni samana iltana ja lapsen nukahdettua puhuimme pitkälle yöhön seksistä. En olisi voinut kuvitella paria päivää aikaisemmin, että puhuisin naisen kanssa seksistä niin avoimesti, ilman minkäänlaista kiusaantumista. Totesimme että suhteemme suuri ristiriita on, että nainen kyllästyy samaan kumppaniin, eli nyt minuun, minä puolestani halusin edelleen naista. Sen ääneen sanominen oli suuri asia, nyt se ei enää kummitellut mörkönä nurkassa, jonka molemmat olivat huomanneet mutteivät sanoneet mitään.

Pitkään seksistä puhuminen oli kiihottavaa ja ilta päättyi seksiin jollaista emme olleet harrastaneet vuosiin, jos koskaan. Nyt tuntui siltä, että voimme oikeasti puhua kaikesta ja seuraavana päivänä oloni oli kuin vastarakastuneella: olin aivan uudessa suhteessa.

Nollautuva seksikello

“Mitä mieltä olet avoimista suhteista?”, kysyin pariterapeutilta toiseksi viimeisellä käyntikerrallamme.

Minua ei oikeastaan kiinnostanut hänen mielipiteensä. Halusin vain provosoida. Ajattelin, että ihminen joka ryhtyy _pari_terapeutiksi, varmaankin uskoo pitkiin parisuhteisiin. (Joo, tajuan, että on ehkä vähän lapsellista maksaa siitä, että yrittää provosoida keskusteluapuaan tarjoavaa ammattilaista. En silti voinut hillitä itseäni.) Pieneksi pettymyksekseni terapeutti suhtautui ilmiöön neutraalisti. Hän sanoi itsekin vuosia haaveilleensa avoimesta suhteesta.

Mitään käytännön ohjeita hän ei kuitenkaan antanut.

Olen jo kauan sitten itse tajunnut, ettei yksiavioisuus ole minulle oleellista. En tunne mustasukkaisuutta tai halua omistaa ketään.

Ajatus siitä, että harrastaisin loppuelämäni (tai ainakin loppuliittoni, ehkä vuosikymmeniä) seksiä yhden ja saman miehen kanssa, herättää lievää pakokauhua. Minusta suuri osa seksin viehätyksestä on uutuudenviehätystä ja löytöretkeilyn iloa. En minä halua syödä lempiruokaanikaan joka päivä.

Ymmärrän, että vaihtelunhalu liittyy oman mielikuvitukseni rajallisuuteen. Teoriassahan mikään ei estä kokeilemasta saman ihmisen kanssa aina uusia juttuja. Siitä minulla ei kuitenkaan ole kokemusta. Rutiininomaisesta parisuhdeseksistä senkin edestä.

Kun tapasimme miehen kanssa vuosia sitten, kerroin yksiavioisuusangstistani. Muistan edelleen, miten ihanan ymmärtäväinen hän oli. Hän totesi, että sitten tulevaisuudessa tehdään niin, että harrastamme seksiä muiden kanssa tai eroamme, turha siitä aiemmin on ongelmoida.

Mutta ongelma siitä kuitenkin tuli.

Ensimmäiset vuodet seksi oli kivaa ja halusin miestäni lähes koko ajan. Sitten suhde vakiintui, fiilis laantui ja seksi alkoi ahdistaa. Minä en enää kehdannut muistuttaa käymästämme keskustelusta.

Ja ehkä pahinta kaikesta, kun kerran tein sen, ilmeni, että mies oli unohtanut koko alkuaikojen keskustelun siitä, että yksiavioisuus ahdisti minua.

Harrastimme seksiä ehkä kerran kvartaalissa. Se ei ollut erityisen hekumallista.  Kertojen paras juttu oli mielestäni, että nyt asia olisi hetkeksi poissa päiväjärjestyksessä. Päässäni oli jonkinlainen parisuhteen sisäinen seksikello, joka nollautui kun harrastimme seksiä. Sitten se alkoi taas tikittää. Syyllisyys seksittömyydestä painoi yhä pahemmin, mitä kauemmin edellisestä kerrasta oli.

Minusta tuntui täysin mahdottomalta puhua aiheesta miehen kanssa. Miten ihmeessä voisin sanoa hänelle, että ajattelen kyllä paljon seksiä ja kaipaan sitä, mutta en sinun kanssasi.

En siis vuosiin sanonut mitään. En muista, mitä ajattelin aiheesta. Pidin onnetonta seksielämää jonkinlaisena collateral damagena, jonka pitkä parisuhde kaikkine kivuuksineen aiheutti. Kaikkeahan ei voi saada.