Seksiangstia ja himoa

Viikonlopun (nainen kirjoitti viikonlopusta tässä) jälkeisenä maanantai-iltana tulin tyhjään kotiin, nainen oli lapsen kanssa poissa. Olin jo kotiin kävellessäni ajatellut että vielä ensimmäisessä kirjeessä käsittelemiäni asioita tärkeämpää olisi puhua seksistä. Seksielämämme, tai sen puute, ahdisti minua, ja oli ahdistanut vuosia. Se teki läheisyydestä vaikeaa ja tunsin kuinka ahdistus paheni koko ajan. En kuitenkaan osannut puhua asiasta, seksistä puhuminen tuntui todella vaikealta. Ensimmäisestä kirjeestä rohkaistuneena kirjoitin naiselle toisen kirjeen seksistä. Kerroin, etten osaa puhua siitä vaikka pitäisi, kerroin miten olin etenkin aluksi ollut epävarma itsestäni, ja siitä mitä nainen halusi. Kirjoitin, että tajusin kyllä toimivani väärin, puhumatta ei voi tietää mitä toinen haluaa ja siten vain pahentaa oman epävarmuuden kehää. En vain uskaltanut toimia paremmin.

Suhteemme alussa meillä oli paljon seksiä ja siitä ajasta oli ihania muistoja, joista myös kirjoitin. Kun seksi väheni, aloin ajatella, että seksi ei ole naiselle tärkeätä. Se tuntui loogiselta selitykseltä siihen, ettei hän tehnyt aloitetta koskaan ja teki omasta harmistuksesta helpommin käsiteltävää: se en ole minä, vaan se on toinen. Se oli mukavampi ajatus kuin totuus: nainen halusi seksiä mutta ei minua.

Kirjeellä oli minuun sama vaikutus kuin ensimmäiselläkin, tunsin että olin avannut lukon jota olin pitänyt sisälläni liian pitkään.

Nainen luki kirjeeni samana iltana ja lapsen nukahdettua puhuimme pitkälle yöhön seksistä. En olisi voinut kuvitella paria päivää aikaisemmin, että puhuisin naisen kanssa seksistä niin avoimesti, ilman minkäänlaista kiusaantumista. Totesimme että suhteemme suuri ristiriita on, että nainen kyllästyy samaan kumppaniin, eli nyt minuun, minä puolestani halusin edelleen naista. Sen ääneen sanominen oli suuri asia, nyt se ei enää kummitellut mörkönä nurkassa, jonka molemmat olivat huomanneet mutteivät sanoneet mitään.

Pitkään seksistä puhuminen oli kiihottavaa ja ilta päättyi seksiin jollaista emme olleet harrastaneet vuosiin, jos koskaan. Nyt tuntui siltä, että voimme oikeasti puhua kaikesta ja seuraavana päivänä oloni oli kuin vastarakastuneella: olin aivan uudessa suhteessa.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Kirjoitin jo aiemmin viikonlopusta jolloin nainen oli poissa ja kirjoitin hänelle kirjeen. Myös nainen kirjoitti viikonlopusta. Viikonloppua edeltäneet päivät olivat olleet kamalia, olin huonolla tuulella arjen aikataulujen vuoksi jotka työllistivät minua todella paljon naisen ollessa töissä iltamyöhään. Olin kannustanut naista ottamaan omaa aikaa ja olimme puhuneet avoimesta suhteesta. Kuitenkin kun yritin kysyä viikonlopun aikatauluista, en saanut vastausta. Olisin halunnut tietää edes aikooko hän olla yötä kotona tai milloin hän lähtee ja milloin palaa. Perjantaina nainen vain katosi. Nainen hoisi asian todella huonosti. En keksinyt muuta syytä kuin vieraan miehen miksi hän oli niin vaikeana viikonlopusta.

Kun nainen palasi sunnuntaina kotiin, annoin kirjeeni. Hän luki sen ja ensimmäiseksi taisimme jutella Tinder-treffeistäni. Keskustelun edetessä hän kertoi menneensä sänkyyn kesän aikana kahden miehen kanssa. Ensimmäinen tunteeni hänen sanottuaan sen, oli helpotus. Ajattelin että hyvä, hän pystyy sanomaan sen minulle. Olinhan ollut aika varma että hän vietti viikonlopun toisen miehen kanssa. Olin myös valmistautunut tunnustuksen aiheuttamiin tunteiseen. Olin kirjoittanut Tinderistä koska halusin avata keskustelua kertomalla teoista joiden ei yleisesti ajatella kuuluvan vakiintuneeseen parisuhteeseen, vaan joista olisi vaikea puhua. Koin onnistuneeni, sillä olimme saaneet avattua keskustelun vaikeista aiheista.

Jälkikäteen olen miettinyt paljon tuota aurinkoista sunnuntaita. Alunperin minun piti lähteä lapsen kanssa pois kaupungista. Tällöin en olisi edes tiennyt, että nainen ei olisi kotona. Olisin varmaan ajatellut että viikonloppuna hän tapaisi ystäviään, kävisi ehkä elokuvissa ja urheilemassa. Mutta ei minulla olisi ollut syytä epäillä tapaamista nuhjuisessa hotellihuoneessa. Olisin palannut lapsen kanssa sunnuntaina vanhaan parisuhteeseen, vanhoine ongelmineen ja puhumattomuuksineen.

Viikonlopun tapahtumien jälkeen se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista, vanha ei voinut jatkua.

Ai, eikö meillä ollutkaan avoin suhde?

Alkukesästä tilanne alkoi käydä minusta kestämättömäksi. En oikeastaan ajatellut että parisuhteemme oli erityisen huono: emme riidelleet, halusimme samanlaista arkea, arvostimme toistemme näkemyksiä jne. Kun kuuntelin kaverien tilityksiä parisuhteistaan ja kummallisista riidoistaan, pidin meitä siihen verrattuna aika onnekkaina. Samaan aikaan olin kuolla tylsyyteen. Kotona oli järkyttävän ikävystyttävää. Lähinnä siellä jaettiin puuduttavia kotihommia: leikkaa sinä lapsen kynnet, niin minä ripustan pyykit. Mieluummin olisin melkein jäänyt työpaikalle tarkistamaan budjettilaskelmia, mutta aina ei kehdannut.

Melkein vielä hankalammalta tuntui silloin harvoin, kun oli miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Nytkö pitäisi jutella syvällisiä ja heittäytyä romanttiseksi. Mutta apua, sehän voisi edetä siihen, että pitäisi olla seksiä. Sekin, ettei ajatus huvittanut, aiheutti kamalan syyllisyyden.

Olin alkukesästä jo päättänyt mielessäni, että aloittaisin sivusuhteen jonkun kanssa. Outoa kyllä, en kokenut ajatuksesta edes morkkista. Halusin mielelläni pitää parisuhteeni, mutta se ei mitenkään riittänyt. Tarvitsin sivusuhteen selvitäkseni järjissäni.

En ikinä ehtinyt aloittaa sivusuhdetta. Moraalini tai omatuntoni ei sitä estänyt, vaan käytännön hankaluudet. Hyvää sivusuhdekandidaattia ei osunut kohdalle.

Sen sijaan minulla oli yhdenillanjuttu työmatkalla ulkomaisen kollegan kanssa. Päätin, etten tietenkään paljasta siitä miehelle. Mitä hyötyä kertoa jotain, josta miehelle tulisi paha mieli. Pidin epätodennäköisenä, että enää koskaan törmäisin kollegaan.

Yhdenillanjuttu ravisteli minua kuitenkin sen verran, että kun palasin työmatkalta, otin heti nähdessämme parisuhteemme puheeksi. Juttelimme parisuhdeterapiasta ja siitä, kokeilisimmeko erillään asumista. Sain jopa sanottua, että suhteemme seksittömyys ahdistaa minua, mutta vielä enemmän ahdistaa ajatus pakkoseksistä.

Mies tuli keskustelusta surulliseksi ja se tuntui kauhealta. Mutta urheasti jatkoimme parisuhteesta keskustelua.

Loppukesästä olimme päässeet pohdinnoissamme siihen pisteeseen, että kokeilisimme avointa suhdetta.

Käytännöllinen mies lähestyi asiaa googlaamalla heti, mitä internet tiesi kertoa aiheesta. Netistä löytyikin ihan järkeviä ohjeita siihen, millaisia sääntöjä avoimeen suhteeseen kannattaa laatia. Mielestämme me kävimme omamme läpi ja päädyimme seuraaviin:

  • ei sänkyyn yhteisten tuttujen kanssa
  • kondomia on käytettävä
  • sänkykumppanille pitää kertoa rehellisesti, että on naimisissa ja että suhde on avoin
  • sivusuhteet eivät saa mennä yhteisen ajan tai perhevelvoitteiden edelle

Minusta homma oli näillä puheilla selvä. Niinpä laitoin seuraavalla viikolla meilin vanhalle heilalleni, joka toisinaan kävi Helsingissä työmatkoilla. Sovimme tapaamisesta.

Myöhemmin selvisi, että mieheni mielestä keskustelu oli jäänyt kesken. Hänen mielestään emme olleet tehneet päätöstä avoimesta suhteesta. Mutta tämä selvisi vasta kun olin jo tavannut vanhan heilani.

Tinder-tunnustuksia

Nainen oli taannoin viikonlopun poissa, ja minulla oli aikaa miettiä parisuhdettamme omin päin samalla kun leikitin lasta. Olin mustasukkainen ja epävarma siitä, mitä nainen viikonlopun aikana tekee ja mitä hän yleensäkään haluaa. Siksi puolet päivästä meni pyörittämällä päässäni samaa ajatusta: “korjaantuvatkohan asiat vai pitäisikö minun katsoa itselleni asuntoa missä olisi lapsellekin huone”. Kun totesin, ettei saman ajatuskulun viidennellätoista läpikäynnilläkään tule suurta läpimurtoa tai uutta oivallusta, lähestyin omia tunteitani eri kulmasta.

Nainen oli sanonut pariterapiassa hyvin tärkeän asian: hän haluaisi jatkaa suhdetta kanssani. Se lause mielessäni käänsin ajatukset naisesta itseeni: mitä minä haluaisin, miten minä olen toiminut, mitkä ovat minun ongelmiani, jotka painavat mieltäni ja varjostavat suhdettamme. Päätin, että illalla lapsen nukahdettua kirjoitan kirjeen, jossa kerron asioita jotka minun olisi pitänyt kertoa kauan sitten: miltä suhteemme tuntuu, miten olen käynyt työmatkoillani Tinder-treffeillä kertomatta mitään ja miten mielestäni olimme jättäneet vaikeammat keskustelut siitä, millainen suhteemme voisi olla, kesken. En yrittänyt vuodattaa kaikkea kerralla, seksielämämme olisi tärkeä aihe, mutta päätin palata siihen myöhemmin. Niin teinkin, ja lupaan palata siihen vielä täällä blogissakin myöhemmin.

Hyppy pois kehää kiertävistä ajatuksista, ja se, että minulla oli nyt suunnitelma mitä tehdä, helpotti heti oloani. Kaivoin tietokoneen esiin lapsen nukahdettua. Käsin kirjoitettu kirje olisi ollut tietysti hienompi, mutta epäilin että ajatusten paperille saaminen vaatisi työtä ja paljon tekstin muokkaamista. Ei se sitten vaatinutkaan, asiat olivat päässäni valmiina ja olin niitä kyllä miettinyt niin samana päivänä kuin jo kauan aiemmin. Kerroin asioista, mitkä koin ongelmiksi suhteessamme. Kerroin, että olin matkoilla ollessani asentanut Tinderin ja swaippaillut joka suuntaan, chattaillyt naisten kanssa ja päätynyt treffeillekin. Se oli jännittävää ja tuntui mukavalta, että joku vieras nainen kehuu komeaksi ja kiinnostavaksi. Treffeillä ei tapahtunut mitään drinkkejä paheellisempaa, mutta jos tilanne olisi ajautunut makuuhuoneen suuntaan, sinne olisi varmaan päädytty. Olin jokseenkin varma, ettei nainen suuttuisi paljastuksestani, mutta ajattelin, että Tinder-käyttöni oli asia joka pitää kertoa, jos suhteemme perustuisi avoimuuteen.

Kirjoitin myös avoimesta suhteesta, mistä olimme keskustelleet aikaisemmin, mutta jättäneet mielestäni keskustelun kesken. Miten olin aikonut jatkaa keskustelua ennen erästä omaa matkaani, mutta tuntenut sen niin tarkoitushakuiseksi, etten kehdannut ottaa asiaa puheeksi.

Kirjeen kirjoitettuani oloni oli kuin uudelleensyntynyt. Ahdistuksen sijaan tunsin jännitystä ja kärsimättömyyttä antaa kirje naiselle ja kuulla, mitä ajatuksia se herättäisi.

Palattuaan nainen luki kirjeen. Tinder-tunnustus yllätti hänet, reaktiona oli todeta, että reipasta toimintaa ja moitteiden tai mustasukkaisuuden sijaan hän oli utelias mitä oli tapahtunut. Kirje johti hyvään, avoimeen keskusteluun. Nainenkin kertoi asioita joista emme olleet puhuneet aikaisemmin. Nyt oli syntynyt yhteys jota jo terapeutilta olimme lähteneet hakemaan.

Nollautuva seksikello

“Mitä mieltä olet avoimista suhteista?”, kysyin pariterapeutilta toiseksi viimeisellä käyntikerrallamme.

Minua ei oikeastaan kiinnostanut hänen mielipiteensä. Halusin vain provosoida. Ajattelin, että ihminen joka ryhtyy _pari_terapeutiksi, varmaankin uskoo pitkiin parisuhteisiin. (Joo, tajuan, että on ehkä vähän lapsellista maksaa siitä, että yrittää provosoida keskusteluapuaan tarjoavaa ammattilaista. En silti voinut hillitä itseäni.) Pieneksi pettymyksekseni terapeutti suhtautui ilmiöön neutraalisti. Hän sanoi itsekin vuosia haaveilleensa avoimesta suhteesta.

Mitään käytännön ohjeita hän ei kuitenkaan antanut.

Olen jo kauan sitten itse tajunnut, ettei yksiavioisuus ole minulle oleellista. En tunne mustasukkaisuutta tai halua omistaa ketään.

Ajatus siitä, että harrastaisin loppuelämäni (tai ainakin loppuliittoni, ehkä vuosikymmeniä) seksiä yhden ja saman miehen kanssa, herättää lievää pakokauhua. Minusta suuri osa seksin viehätyksestä on uutuudenviehätystä ja löytöretkeilyn iloa. En minä halua syödä lempiruokaanikaan joka päivä.

Ymmärrän, että vaihtelunhalu liittyy oman mielikuvitukseni rajallisuuteen. Teoriassahan mikään ei estä kokeilemasta saman ihmisen kanssa aina uusia juttuja. Siitä minulla ei kuitenkaan ole kokemusta. Rutiininomaisesta parisuhdeseksistä senkin edestä.

Kun tapasimme miehen kanssa vuosia sitten, kerroin yksiavioisuusangstistani. Muistan edelleen, miten ihanan ymmärtäväinen hän oli. Hän totesi, että sitten tulevaisuudessa tehdään niin, että harrastamme seksiä muiden kanssa tai eroamme, turha siitä aiemmin on ongelmoida.

Mutta ongelma siitä kuitenkin tuli.

Ensimmäiset vuodet seksi oli kivaa ja halusin miestäni lähes koko ajan. Sitten suhde vakiintui, fiilis laantui ja seksi alkoi ahdistaa. Minä en enää kehdannut muistuttaa käymästämme keskustelusta.

Ja ehkä pahinta kaikesta, kun kerran tein sen, ilmeni, että mies oli unohtanut koko alkuaikojen keskustelun siitä, että yksiavioisuus ahdisti minua.

Harrastimme seksiä ehkä kerran kvartaalissa. Se ei ollut erityisen hekumallista.  Kertojen paras juttu oli mielestäni, että nyt asia olisi hetkeksi poissa päiväjärjestyksessä. Päässäni oli jonkinlainen parisuhteen sisäinen seksikello, joka nollautui kun harrastimme seksiä. Sitten se alkoi taas tikittää. Syyllisyys seksittömyydestä painoi yhä pahemmin, mitä kauemmin edellisestä kerrasta oli.

Minusta tuntui täysin mahdottomalta puhua aiheesta miehen kanssa. Miten ihmeessä voisin sanoa hänelle, että ajattelen kyllä paljon seksiä ja kaipaan sitä, mutta en sinun kanssasi.

En siis vuosiin sanonut mitään. En muista, mitä ajattelin aiheesta. Pidin onnetonta seksielämää jonkinlaisena collateral damagena, jonka pitkä parisuhde kaikkine kivuuksineen aiheutti. Kaikkeahan ei voi saada.

Puhetta vai muutosta?

Päädyimme parisuhdeterapiaan minun ehdotuksestani kun saimme tunnustettua toisillemme ettemme oikeastaan kumpikaan olleet tyytyväisiä suhteemme tilaan. Minulla oli omat arvaukseni miksi nainen oli tyytymätön, omat syyni tiesin, mutten ollut varma kuinka hyvin osaisin puhua niistä. Siksi ajattelin että ammattifasilitaattori auttaisi. Olin iloinen kun nainen suostui ajatukseen saman tien. Vaikka eihän se yllättänyt, että nainen halusi lähteä puhumaan, puhua hän haluaa, oli fasilitoija tai ei. Ja hyvä asiahan se on.

Omat odotukset terapiasta eivät perustuneet mihinkään, korkeintaan Gabriel Byrnen olemukseen tv-sarjassa. Ajattelin, että terapeutilla olisi helpompi puhua asioista kuin kotisohvalla. Ainakaan lapsi ei vaatisi huomiota kolmen minuutin välein. Kuten nainen jo kirjoitti, oli ensimmäinen kerta kartoitusta siitä olisiko meidän ongelmamme kotityöt tai jokin muu ilmeisesti yleinen asia. Naisen kanssa oli kiva jutella, mutta eipä sieltä lähtiessä ollut juuri valaistuneempi olo mikä suhdettamme vaivaa tai miten sitä voisi korjata.

Kävimme muutaman kerran juttelemassa mukavia ja mielestäni emme juuri edenneet mihinkään olennaiseen. Puhuimme siitä miten en omalta isältäni ole saanut esimerkkiä siitä miten asioita käsitellään puhumalla. Kyllähän minä sen tiesin, kun en isäni kanssa koskaan ole paljoa asioista puhunut. Onneksi olen oppinut häneltä hyviäkin asioita. Terapeutti kehui minua kun olen kuulemma mieheksi hyvä kuuntelemaan, erittelemään tunteitani ja muotoilemaan ne sanoiksi. Kiva juttu, mutten ollut hakemassa mitään miesten välistä solidaarisuutta vaan miettimässä naisen kanssa meidän ongelmia. Minusta tuntui välillä, että minun puolellani oltiin vahvasti ja se oli hyvin epämiellyttävä tunne, aivan kuin nainen jäisi omine tunteineen yksin.

Kolmannella tai neljännellä terapiakerralla pohdiskelin ääneen että on hyvä että puhumme, mutta pitäisikö kaiken puheen johtaa myös johonkin konkreettisempaan, johonkin joka muuttaisi elämäämme, jokapäiväistä kommunikaatiotamme ja lähentäisi jälleen meitä. Terapeutti totesi jotain tyyliin että hyvä kysymys, tarvitseeko? Mulle tuli olo, että hän oli tyytyväinen tilanteeseen mutta me emme.

Lisäksi tiesin että suhteessamme ja minulla on oikeita ongelmia joista pitäisi puhua. Puhumatta oleminen oli painanut minua pitkään. Samanaikaisesti tunsin kuitenkin, etten halua puhua niitä kolmannen pyörän ollessa paikalla. Niinpä ne asiat jäivät terapiassa käsittelemättä ja painoivat edelleen mieltäni ja minä odotin että milloinkohan saan ne kakistettua ulos.

Ärsyttävä parisuhdeterapeutti

Parisuhdeterapeutti oli lähinnä ärsyttävä. Olin ollut tyytyväinen, ja aika ylpeäkin siitä, miten aikuisen fiksuja olimme, kun olimme hakeutuneet hänen luokseen. Mutta sitä enemmän ärsytti, kun käynneistä ei ollut mitään hyötyä.

Ensimmäisellä kerralla olimme todenneet, ettemme riidelleet kotitöistä tai omasta ajasta. Terapeutti ei saanut meitä myöskään keksimään, mikä suhdettamme kalvoi. Istuimme vaaleansinisissä nojatuoleissa ja juttelimme puolitoista tuntia yhdentekeviä. Minusta olimme kyenneet kotona ihan yhtä syvällisiin keskusteluihin.

Myöhemmillä kerroilla terapeutti tuntui lähinnä kaivelevan minusta jotain syvää traumaa, joka selittäisi kaikki ongelmamme.

Yhden kerran vastaanotolla kyyneleet jo nousivat silmiini. Tuntui niin turhauttavalta yrittää todistaa, ilman että vaikutti todistelevalta, etten tunnistanut mitään traumaa. Kyyneleet nähdessään terapeutti pehmensi äänensä hunajan pehmeäksi ja sanoi, mielestäni voitonriemuisena, että ’niin, nyt sinä taidat tunnistaa jotain’.

Neljän käyntikerran jälkeen lopetimme. Ainoa hyöty tuntui olevan, että olimme miehen kanssa saaneet yhden yhdistävän asian lisää: kumpikaan meistä ei pitänyt terapeutista.

Hyvästelimme ammattilaisen ja olimme omillamme. Jäljelle jäi vaihtoehto ajaa parisuhde itse päin seinää.