Kevytero

Ystäväni kertoi, että hän oli muuttanut erilleen kumppaninsa kanssa. He eivät ole eronneet, vaan käyvät pariterapiassa ja pohtivat suhteensa jatkoa.

Mekin mietimme joskus erillään asumista. Olin myös jossain vaiheessa niin ahdistunut suhteemme tilasta, että lähes kysyin kaverin asuntoa lainaksi.

Puhuttuani ystäväni kanssa, mietin mitä olisi tapahtunut, jos olisimme muuttaneet erillimme. Rehellisesti sanottuna en usko että olisimme palanneet enää yhteen. Yksin asuminen olisi varmasti helpottanut ahdistusta, parisuhdeongelmia ei olisi tarvinnut kohdata päivittäin. Lisäksi olin jo aiemmin kokeillut Tinderiä, ja löytänyt sieltä treffiseuraa, joten olisin varmasti päätynyt kokeilemaan sitä Helsingissäkin. Ja uskon että olisin päätynyt treffeille täälläkin, ja huomannut, että maailmassahan on naisia, jotka ovat viehättäviä, kivoja ja kiinnostuneita minusta. Kun kotona ei näin ollut, kiusaus erota olisi ollut suuri.

Miellänkin että erilleen muuttaessa, vaikka vain väliaikaisesti, on eroamisesta jo päätetty. Tarkoituksena on vain pehmentää eroa. Ja se saattaa olla hyvä ratkaisu, se ehkä estää tilanteen kärjestymisen ja tekee erosta sopuisamman.

Emme kokeilleet erillään asumista. Minulle suuri syy siihen oli lapsi. Tuntui vaikealta selittää hänelle, miksemme olisi koko perhe yhdessä. Vaikkemme ole yhdessä lapsen takia, toimi hän kriittisessä vaiheessa parisuhteen liimana, joka pakotti miettimään muita ratkaisuja ongelmiin.

Tinder-tunnustuksia

Nainen oli taannoin viikonlopun poissa, ja minulla oli aikaa miettiä parisuhdettamme omin päin samalla kun leikitin lasta. Olin mustasukkainen ja epävarma siitä, mitä nainen viikonlopun aikana tekee ja mitä hän yleensäkään haluaa. Siksi puolet päivästä meni pyörittämällä päässäni samaa ajatusta: “korjaantuvatkohan asiat vai pitäisikö minun katsoa itselleni asuntoa missä olisi lapsellekin huone”. Kun totesin, ettei saman ajatuskulun viidennellätoista läpikäynnilläkään tule suurta läpimurtoa tai uutta oivallusta, lähestyin omia tunteitani eri kulmasta.

Nainen oli sanonut pariterapiassa hyvin tärkeän asian: hän haluaisi jatkaa suhdetta kanssani. Se lause mielessäni käänsin ajatukset naisesta itseeni: mitä minä haluaisin, miten minä olen toiminut, mitkä ovat minun ongelmiani, jotka painavat mieltäni ja varjostavat suhdettamme. Päätin, että illalla lapsen nukahdettua kirjoitan kirjeen, jossa kerron asioita jotka minun olisi pitänyt kertoa kauan sitten: miltä suhteemme tuntuu, miten olen käynyt työmatkoillani Tinder-treffeillä kertomatta mitään ja miten mielestäni olimme jättäneet vaikeammat keskustelut siitä, millainen suhteemme voisi olla, kesken. En yrittänyt vuodattaa kaikkea kerralla, seksielämämme olisi tärkeä aihe, mutta päätin palata siihen myöhemmin. Niin teinkin, ja lupaan palata siihen vielä täällä blogissakin myöhemmin.

Hyppy pois kehää kiertävistä ajatuksista, ja se, että minulla oli nyt suunnitelma mitä tehdä, helpotti heti oloani. Kaivoin tietokoneen esiin lapsen nukahdettua. Käsin kirjoitettu kirje olisi ollut tietysti hienompi, mutta epäilin että ajatusten paperille saaminen vaatisi työtä ja paljon tekstin muokkaamista. Ei se sitten vaatinutkaan, asiat olivat päässäni valmiina ja olin niitä kyllä miettinyt niin samana päivänä kuin jo kauan aiemmin. Kerroin asioista, mitkä koin ongelmiksi suhteessamme. Kerroin, että olin matkoilla ollessani asentanut Tinderin ja swaippaillut joka suuntaan, chattaillyt naisten kanssa ja päätynyt treffeillekin. Se oli jännittävää ja tuntui mukavalta, että joku vieras nainen kehuu komeaksi ja kiinnostavaksi. Treffeillä ei tapahtunut mitään drinkkejä paheellisempaa, mutta jos tilanne olisi ajautunut makuuhuoneen suuntaan, sinne olisi varmaan päädytty. Olin jokseenkin varma, ettei nainen suuttuisi paljastuksestani, mutta ajattelin, että Tinder-käyttöni oli asia joka pitää kertoa, jos suhteemme perustuisi avoimuuteen.

Kirjoitin myös avoimesta suhteesta, mistä olimme keskustelleet aikaisemmin, mutta jättäneet mielestäni keskustelun kesken. Miten olin aikonut jatkaa keskustelua ennen erästä omaa matkaani, mutta tuntenut sen niin tarkoitushakuiseksi, etten kehdannut ottaa asiaa puheeksi.

Kirjeen kirjoitettuani oloni oli kuin uudelleensyntynyt. Ahdistuksen sijaan tunsin jännitystä ja kärsimättömyyttä antaa kirje naiselle ja kuulla, mitä ajatuksia se herättäisi.

Palattuaan nainen luki kirjeen. Tinder-tunnustus yllätti hänet, reaktiona oli todeta, että reipasta toimintaa ja moitteiden tai mustasukkaisuuden sijaan hän oli utelias mitä oli tapahtunut. Kirje johti hyvään, avoimeen keskusteluun. Nainenkin kertoi asioita joista emme olleet puhuneet aikaisemmin. Nyt oli syntynyt yhteys jota jo terapeutilta olimme lähteneet hakemaan.

Nollautuva seksikello

“Mitä mieltä olet avoimista suhteista?”, kysyin pariterapeutilta toiseksi viimeisellä käyntikerrallamme.

Minua ei oikeastaan kiinnostanut hänen mielipiteensä. Halusin vain provosoida. Ajattelin, että ihminen joka ryhtyy _pari_terapeutiksi, varmaankin uskoo pitkiin parisuhteisiin. (Joo, tajuan, että on ehkä vähän lapsellista maksaa siitä, että yrittää provosoida keskusteluapuaan tarjoavaa ammattilaista. En silti voinut hillitä itseäni.) Pieneksi pettymyksekseni terapeutti suhtautui ilmiöön neutraalisti. Hän sanoi itsekin vuosia haaveilleensa avoimesta suhteesta.

Mitään käytännön ohjeita hän ei kuitenkaan antanut.

Olen jo kauan sitten itse tajunnut, ettei yksiavioisuus ole minulle oleellista. En tunne mustasukkaisuutta tai halua omistaa ketään.

Ajatus siitä, että harrastaisin loppuelämäni (tai ainakin loppuliittoni, ehkä vuosikymmeniä) seksiä yhden ja saman miehen kanssa, herättää lievää pakokauhua. Minusta suuri osa seksin viehätyksestä on uutuudenviehätystä ja löytöretkeilyn iloa. En minä halua syödä lempiruokaanikaan joka päivä.

Ymmärrän, että vaihtelunhalu liittyy oman mielikuvitukseni rajallisuuteen. Teoriassahan mikään ei estä kokeilemasta saman ihmisen kanssa aina uusia juttuja. Siitä minulla ei kuitenkaan ole kokemusta. Rutiininomaisesta parisuhdeseksistä senkin edestä.

Kun tapasimme miehen kanssa vuosia sitten, kerroin yksiavioisuusangstistani. Muistan edelleen, miten ihanan ymmärtäväinen hän oli. Hän totesi, että sitten tulevaisuudessa tehdään niin, että harrastamme seksiä muiden kanssa tai eroamme, turha siitä aiemmin on ongelmoida.

Mutta ongelma siitä kuitenkin tuli.

Ensimmäiset vuodet seksi oli kivaa ja halusin miestäni lähes koko ajan. Sitten suhde vakiintui, fiilis laantui ja seksi alkoi ahdistaa. Minä en enää kehdannut muistuttaa käymästämme keskustelusta.

Ja ehkä pahinta kaikesta, kun kerran tein sen, ilmeni, että mies oli unohtanut koko alkuaikojen keskustelun siitä, että yksiavioisuus ahdisti minua.

Harrastimme seksiä ehkä kerran kvartaalissa. Se ei ollut erityisen hekumallista.  Kertojen paras juttu oli mielestäni, että nyt asia olisi hetkeksi poissa päiväjärjestyksessä. Päässäni oli jonkinlainen parisuhteen sisäinen seksikello, joka nollautui kun harrastimme seksiä. Sitten se alkoi taas tikittää. Syyllisyys seksittömyydestä painoi yhä pahemmin, mitä kauemmin edellisestä kerrasta oli.

Minusta tuntui täysin mahdottomalta puhua aiheesta miehen kanssa. Miten ihmeessä voisin sanoa hänelle, että ajattelen kyllä paljon seksiä ja kaipaan sitä, mutta en sinun kanssasi.

En siis vuosiin sanonut mitään. En muista, mitä ajattelin aiheesta. Pidin onnetonta seksielämää jonkinlaisena collateral damagena, jonka pitkä parisuhde kaikkine kivuuksineen aiheutti. Kaikkeahan ei voi saada.

Puhetta vai muutosta?

Päädyimme parisuhdeterapiaan minun ehdotuksestani kun saimme tunnustettua toisillemme ettemme oikeastaan kumpikaan olleet tyytyväisiä suhteemme tilaan. Minulla oli omat arvaukseni miksi nainen oli tyytymätön, omat syyni tiesin, mutten ollut varma kuinka hyvin osaisin puhua niistä. Siksi ajattelin että ammattifasilitaattori auttaisi. Olin iloinen kun nainen suostui ajatukseen saman tien. Vaikka eihän se yllättänyt, että nainen halusi lähteä puhumaan, puhua hän haluaa, oli fasilitoija tai ei. Ja hyvä asiahan se on.

Omat odotukset terapiasta eivät perustuneet mihinkään, korkeintaan Gabriel Byrnen olemukseen tv-sarjassa. Ajattelin, että terapeutilla olisi helpompi puhua asioista kuin kotisohvalla. Ainakaan lapsi ei vaatisi huomiota kolmen minuutin välein. Kuten nainen jo kirjoitti, oli ensimmäinen kerta kartoitusta siitä olisiko meidän ongelmamme kotityöt tai jokin muu ilmeisesti yleinen asia. Naisen kanssa oli kiva jutella, mutta eipä sieltä lähtiessä ollut juuri valaistuneempi olo mikä suhdettamme vaivaa tai miten sitä voisi korjata.

Kävimme muutaman kerran juttelemassa mukavia ja mielestäni emme juuri edenneet mihinkään olennaiseen. Puhuimme siitä miten en omalta isältäni ole saanut esimerkkiä siitä miten asioita käsitellään puhumalla. Kyllähän minä sen tiesin, kun en isäni kanssa koskaan ole paljoa asioista puhunut. Onneksi olen oppinut häneltä hyviäkin asioita. Terapeutti kehui minua kun olen kuulemma mieheksi hyvä kuuntelemaan, erittelemään tunteitani ja muotoilemaan ne sanoiksi. Kiva juttu, mutten ollut hakemassa mitään miesten välistä solidaarisuutta vaan miettimässä naisen kanssa meidän ongelmia. Minusta tuntui välillä, että minun puolellani oltiin vahvasti ja se oli hyvin epämiellyttävä tunne, aivan kuin nainen jäisi omine tunteineen yksin.

Kolmannella tai neljännellä terapiakerralla pohdiskelin ääneen että on hyvä että puhumme, mutta pitäisikö kaiken puheen johtaa myös johonkin konkreettisempaan, johonkin joka muuttaisi elämäämme, jokapäiväistä kommunikaatiotamme ja lähentäisi jälleen meitä. Terapeutti totesi jotain tyyliin että hyvä kysymys, tarvitseeko? Mulle tuli olo, että hän oli tyytyväinen tilanteeseen mutta me emme.

Lisäksi tiesin että suhteessamme ja minulla on oikeita ongelmia joista pitäisi puhua. Puhumatta oleminen oli painanut minua pitkään. Samanaikaisesti tunsin kuitenkin, etten halua puhua niitä kolmannen pyörän ollessa paikalla. Niinpä ne asiat jäivät terapiassa käsittelemättä ja painoivat edelleen mieltäni ja minä odotin että milloinkohan saan ne kakistettua ulos.

Ärsyttävä parisuhdeterapeutti

Parisuhdeterapeutti oli lähinnä ärsyttävä. Olin ollut tyytyväinen, ja aika ylpeäkin siitä, miten aikuisen fiksuja olimme, kun olimme hakeutuneet hänen luokseen. Mutta sitä enemmän ärsytti, kun käynneistä ei ollut mitään hyötyä.

Ensimmäisellä kerralla olimme todenneet, ettemme riidelleet kotitöistä tai omasta ajasta. Terapeutti ei saanut meitä myöskään keksimään, mikä suhdettamme kalvoi. Istuimme vaaleansinisissä nojatuoleissa ja juttelimme puolitoista tuntia yhdentekeviä. Minusta olimme kyenneet kotona ihan yhtä syvällisiin keskusteluihin.

Myöhemmillä kerroilla terapeutti tuntui lähinnä kaivelevan minusta jotain syvää traumaa, joka selittäisi kaikki ongelmamme.

Yhden kerran vastaanotolla kyyneleet jo nousivat silmiini. Tuntui niin turhauttavalta yrittää todistaa, ilman että vaikutti todistelevalta, etten tunnistanut mitään traumaa. Kyyneleet nähdessään terapeutti pehmensi äänensä hunajan pehmeäksi ja sanoi, mielestäni voitonriemuisena, että ’niin, nyt sinä taidat tunnistaa jotain’.

Neljän käyntikerran jälkeen lopetimme. Ainoa hyöty tuntui olevan, että olimme miehen kanssa saaneet yhden yhdistävän asian lisää: kumpikaan meistä ei pitänyt terapeutista.

Hyvästelimme ammattilaisen ja olimme omillamme. Jäljelle jäi vaihtoehto ajaa parisuhde itse päin seinää.