Kriittinen lähiluku Trendin mikropettämis-jutusta

Viehättävän työkaverin Instagram-kuvista tykkääminen voi olla portti kauheuksiin. Tätä en tietäisi, jos en olisi lukenut tuoreen Trendi-lehden juttua mikropettämisestä.

Mikropettäminen on uusi termi, joka tarkoittaa neuroottista versiota siitä, mitä joskus on sanottu henkiseksi pettämiseksi. Idea on, että käyttäydytään tavoilla, jotka ovat varatun ihmisen kohdalla epäilyttäviä.

Trendin jutussa minua ärsyttää melkein kaikki. Tässä päällimmäiset:

Jutussa kerrotaan, että mikropettäjä koettelee parisuhteessa sovittuja uskollisuuden rajoja. Ongelmahan on, että aniharva pari sopii mitään. Yhdellä ihmisellä pettämisen raja menee tukan letityksessä (kuten telkkarin Vieraissa-sarjan Harrilla) ja toisella yhdynnässä, Mutta näistä rajoista ei puhuta, oletetaan vain.

Väestöliiton mukaan (heidän asiantuntijaansa on tietenkin haastateltu mikropettämisjuttuun) kyse on siitä, että ihmiset tarvitsevat turvallisia rajoja. ”Siihen liittyy tiettyjä sopimuksia. Jos niitä rikkoo, se haavoittaa kiintymyssuhdetta”, asiantuntija sanoo.

Hän ei kerro, mihin pohjaa varmuus siitä, että meillä olisi niin suuri tarve turvallisille rajoille. Voi ollakin. Toisaalta tilastojen valossa moni pettää. (Mitään supervarmaa tilastotietoa pettämisestä on vaikea saaada, kun pettämisen raja voi olla niin erilainen ja aiheesta voi olla myös houkutus valehdella, mutta Väestöliiton FINSEX-tutkimuksen mukaan 30% naisista ja 39% miehistä on joskus solminut ulkopuolisia tai rinnakkaisia suhteita.) Koska Väestöliitto usein julkisuudessa pönkittää yksiavioisuuden vaatimusta, niin minulla on fiilis, että ajatus turvallisten rajojen autuudesta pohjaa lähinnä järjestön arvoihin.

Mikropettämis-varoitteluun liittyy myös sosiaalisen median paheksunta. ”Helpottaahan se yhteydenpitoa ihastuksiin, eksiin ja jopa tuntemattomiin.”

Sitten pitäisi vaan tajuta, että mitä pahaa on pitää yhteyttä ihastuksiin, eksiin ja jopa tuntemattomiin?

Se, että jonkun toisen Instagram-kuvien tykkääminen haavoittaisi kiintymyssuhdetta, kuulostaa oudolta. Kai nyt pariutuneella ihmiselläkin on oikeus kommunikoida vapaasti ja lähettää sydämiä ilman että kumppani traumatisoituu siitä?

Väestöliiton asiantuntijan väite, että suhde, jossa ei ole mitään rajoja, ei ole enää oikein suhdekaan, on moralisoiva. Ei ystävyyssuhteissakaan ole erityisiä rajoja ja silti ne ovat suhteita, usein jopa helpompia ja toimivampia kun parisuhteet. Parisuhteen mystifiointi ei palvele ihmisiä, vaan johtaa vaan suhteiden kontrollointiin erilaisilla säännöillä. Koska pitkissä suhteissa ihmiset tuntevat monenlaisia asioita, tutustuvat erilaisiin ihmisiin ja joskus myös ihastuvat heihin, näitä sääntöjä rikotaan. Se ei liity välttämättä mitenkään kumppaniin, vaan siihen, että maailmassa on monia ihastuttavia ihmisiä.

Eniten vastustan mikropettämisen kyttäämisessä sitä ajatusta, että pariutuneen ihmisen kaikki toiminta liittyisi hänen kumppaniinsa. Trendin jutussakin sanotaan, että jos ihastuu, pitää miettiä, miten oma suhde voi. Samoin, jos flirttailee muille, voi se johtua siitä, ettei saa kumppanilta huomiota.

Ajatus siitä, että ihminen, jolla on toimiva suhde ei voisi ihastua muihin on höpöhöpöä! Minä voin helposti ihastua vaikka puoleen tusinaan ihmisiä, eikä se tarkoita, että meillä olisi miehen kanssa joku ongelma. Ja toisaalta, silloin aikanaan, kun oli meillä oli ongelma ja meni huonosti, en ollut ihastunut muihin, ainoastaan ahdistunut.

Maailmassa on valtavia ongelmia, esimerkiksi se, että kolmannes luonnosta meinaa tuhoutua, kuten luontopaneeli juuri varoitti. Ihmissuhteissakin on kauheita ongelmia, kuten että Suomessa kuolee vuodessa noin 20 naista kumppaninsa tappamina.

Se, että ihminen flirttailee somessa entisen lomaheilan kanssa, ei ole oikea ongelma.

Mikropettämisestä puhuminen on suhteen mikromanageerausta. Yritetään kontrolloida kaikkea ja kuvitellaan, että kaikki pariutuneen ihmisen elämässä pyörisi kumppanin ympärillä.

Mikropettämisen rajaa voisi alkaa vetää vaikka mihin: voihan kumppania harmittaa vaikka se, että nauran itseni kipeäksi kollegoiden kanssa lounaalla. Onko sekin häneltä pois? Tai jos istun megakomean miehen viereen bussissa ja hekumoin sillä, että reitemme ovat vastakkain..

Trendin jutussa ihanaa on seksuaaliterapeutti Elina Tanskasen huomio siitä, että yksi kumppani ei voi olla kenellekään kaikkea. On  hyvä, että on muutakin sosiaalista elämää, muitakin luottamuksellisia suhteita, joissa voi saada ymmärrystä.

 

PS. Pahoittelut kaikille, jotka seuraavat blogia, koska haluavat lukea vereviä tarinoita meidän rakkauselämästämme ja törmäävätkin pelkkään mediakritiikkiin.

 

 

 

Seuraako avoimesta suhteesta draamaa?

Innostuimme miehen kanssa, kun Netflixistä löytyi Wanderlust. Hauska nähdä ihmissuhdedraamaa, jossa eletään, kuten meillä. Varsinkin, kun pääosaa esittää ihana Toni Colette.

Wanderlustissa oli kiva katsoa keski-ikäisten ihmissuhteita kuvattuna freesisti, mutta mitään erityistä samaistumisen kokemusta sarjasta ei tullut. (Lukuunottamatta kylpyhuoneseksikohtausta sen jälkeen, kun Joy ja Alan olivat olleet ensimmäistä kertaa tahoillaan treffeillä. Sen fiiliksen tunnistin.)

Sama pätee avointa suhdetta käsitteleviin kirjohinkin.  Esimerkiksi Tristan Taorminon opaskirjassa Opening Up esitellään monenlaista tarkkaan sovittua suhdemuotoa, sopimusta ja klausuulia.  Robin Rinaldin The Wild Oats project:issa (jota suosittelen, hauska kirja!) seuraa draamaa, kyyneleitä ja ihmissuhteet menevät solmuun.

Meillä avoin suhde on ollut draamaton. Välillä mekin rähjätään, mutta riitojen aihe, tai edes syy, on äärimmäisen harvoin mikään avoimeen suhteeseen liittyvä. Sen sijaan kinaamme  perinteisistä jutuista: huonosti nukutuista öistä, toisen kiinnostuksen puutteesta itselle tärkeisiin juttuihin ja lasten kasvatuksesta.

Kertaakaan emme ole käyttäneet veto-oikeutta treffikumppaniin tai riidelleet siitä, että toinen harrastaa seksiä parisänkymme ulkopuolella.

 

Netflixin katsominen on meidän syksyssä suunnillen jännittävintä.  Treffirintamalla on ollut aika hiljaista.

Minä lemppasin kaupṕamatkustajan, kun hän ei suostunut näkemään lasilisella baarissa, vaan suostui tapaamaan ainoastaan diskreetisti suoraan hotellihuoneessa, niin ettei varmasti kärähdä. Motivaatio koko tyypin tapaamiseen oli matalalla, koska viimeksi nähdessämme, yli 1,5 v sitten, hän yritti luistaa kondomin käytöstä.

Syksyllä tapasin työmatkalla netistä löytyneen lentokapteenin. Tyyppi taisi ihan oikeasti olla lentokapteeni, vaikka niin paljon kun niitä Tinderissä vilisee, niin epäilys aina herää.Tämän miehen kunniaksi on sanottava, että hän ei profiilissaan maininnut ammattiaan (tai laittanut kuvaa ohjaamosta/univormusta). Ammatti kävi ilmi, kun urkin, miksi hän oli lähdössä seuraavana päivänä Pekingiin.

 

Olen suunnilleen joka toinen kuukausi käynyt treffeillä. On hauskaa lirkutella pari tuntia baarissa ja kuulla uuden komean miehen parhaat vitsit. Seksi on kerran tänä syksynä yllättänyt iloisesti, yleensä se on aika kivaa. Treffit on hyvää rentoutusta. Sellainen parin tunnin mindfullnes-harjoitus: laskeudu tilanteeseen, puhelin pois päältä, keskity siihen missä olet, älä mieti töitä tai pyykkejä. Mitään suurempia sävähdyksiä ei ole tullut. Ei myöskään mitään hankalia tunteita tai mustasukkaisuutta.

Olen itse iloinen, kun mies käy treffeillä. Hän tekee sitä suunnilleen yhtä usein, eli kerran parissa kuukaudessa. Hänen treffi-iltoinaan minulla on olo, että omaan vapauspankkiin tulee ikään kuin saatavaa.

Ehkä siksi, että meidän elo on niin draamatonta, on vaikea eläytyä sarjojen tai kirjojen kuvauksiin. (Toisaalta, pystyn kyllä katsomaan musikaaliakin, vaikka olen surkeista surkein laulamaan. Niin että tietenkään ei tarvitse kaiken kulttuurin olla yksi yhteen oman elämän kanssa.) Avoin suhde voi olla myös super helppo. Meillä se tarkoittaa avioliittoa ilman sitä, että toinen vehtaa työkaverin kanssa, ei ole salaisuuksia, ei hämärää viestittelyä, eikä syytä mustasukkaisuuteen. Vähän kun asuisi oikein hyvän ystävän kanssa. Ei ystävyyssuhdettakaan uhkaa se, mitä sen ulkopuolella tehdään.

Ja jos nyt mies rakastuisi toiseen, niin en oikein ymmärrä mitä asialle voisi tehdä. Lukita toinen kellariin? Epäilen, että jatkaisimme nykymalliin, ainakin niin kauan kuin toinen suhde sitä sulattaisi.

Meille tuli lukijakysymys. Siinä suhteensa avannut nainen harmitteli, että hänen miehensä oli alkanut viettää niin paljon vapaa-aikaa toisen naisen kanssa.

En osannut neuvoa mitään. Minusta jokainen saa viettää aikaa kenen kanssa haluaa. Ehkä pikkulapsivaihe on poikkeus. Minä ainakin olisin ollut aika hiilenä, jos mies olisi käynyt taidemuseoissa toisen kanssa, silloin kun minä leikitin taaperoa kotona.

Olisi kiva kuulla, onko teillä avoin suhde aiheuttanut draamaa.

Seksin kohtaanto-ongelma

Esther Perelin kirja Mating in Captivity on täynnä esimerkkejä siitä, miten vaikea yhdistelmä on pysyvä parisuhde ja kiihkeä seksi. Hänen vastaanotolla tapaamansa ihmiset sanovat, että rakastavat puolisoaan liikaa kyetäkseen estottomaan seksiin, arvelevat, etteivät heidän puolisonsa ole kiinnostuneita seksileikeistä, tai ehkä seksistä enää lainkaan, pusuttelevat ja silittelevät toisiaan kuin lapsia.

Tästä kohtaanto-ongelmasta kannattaisi puhua enemmän. Ongelman juurisyy ei nimittäin ratkea iltapäivälehtien ”hanki sukkanauhat”-vinkeillä. Meidän seksittömien vuosiemme aikana mies oli päätellyt, etten ollut enää kiinnostunut seksistä. Minä tiesin, että olin, mutta en halunnut sellaista seksiä kuin mihin kotona ylsimme. Parisuhde oli seksin edessä.

Minä arvelin, että mies halusi seksiä, mutta koska seksivelvoite ahdisti, en oikeastaan ikinä miettinyt, millaista seksiä ja kenen kanssa mies halusi. Ehkä luulin, että hän syttyi siitä, että silitteli kättäni. Myöhemmin olen tajunnut, että se oli varovainen yritys tsekata, olisinko lainkaan kiinnostunut fyysisestä kontaktista.

Kun kaksi ihmistä tapaa, heillä molemmilla on oma seksuaalisuutensa ja mieltymykset. Siltä osin, kun mieltymykset ovat yhteneväiset, niitä pääsee toteuttamaan parisuhteessa. Varsinkin seurustelusuhteideni alussa, minua on kiinnostanut tosi paljon toisen mieltymykset. Kun seurustelu vakiintuu, nousee kynnys kertoa varsinkin erikoisemmista haluista. Myöskään toisen mieltymyksistä ei jaksa kysellä. Olen varmaan luullut tuntevani kumppanini niin läpikotaisin, ettei mitään keskusteltavaa enää ole.

Jossain vaiheessa suhde on tilanteessa, jossa ei enää jaksa jutella mitään. Ei ole motivaatiota antaa itsestään niin paljon, eivätkä toisen mielipiteet enää oikeastaan kiinnosta.

Elin vuosia harhassa, että jos parisuhde on muuten kyllin hyvä, niin myös seksuaaliset mieltymykset maagisesti solahtaisivat samoiksi. Se on ihan höpöhöpöä. Seksi ja käsitys hyvästä yhteisestä arjesta kulkevat ihan omilla janoillaan. Se, että kotitöiden reilu jako toisi vipinää vällyihin on outo klikkiotsikko-väite.

Parisuhteessa on liuta asioita, jotka joko natsaavat tai eivät: toiveet yhdessä vietetystä ajasta, lasten kasvatus, huumori, ruokamieltymykset, matkamieltymykset, seurallisuus, siisteysnormi, rahankäyttö…  Miehellä ja minulla melkein kaikki osuu yksiin. Kummankaan ei tarvitse tehdä kohtuuttomia kompromisseja ja nautimme samoista jutuista. Mutta ei hyvä suhde saa minua nauttimaan hulluna kauhuleffoista tai ostereistakaan, vaikka mies niistä tykkäisi. Hyvässäkin suhteessa ihmisellä voi olla omia preferenssejä, ja se pätee myös seksiin.

Mitä voi tehdä mieltymyksille siltä osin, kun ne eivät kohtaa? Siihen nähden, kuinka paljon seksistä mediassa puhutaan, on aihe alikäsitelty. Olen joskus maininnut terapeutille haluttomuuteni ja hän kehotti minua tekemään kompromissin, niitähän parisuhteessa tulee eteen muutenkin.

Minusta seksissä on vaikea tehdä kompromisseja. Ruumiillinen koskemattomuus ja suostumuksellisuus ovat minulle pyhiä asioita. Seksi on leikkiä ja hauskuutta. Miksi ihmeessä sellaista pitäisi tehdä vastentahtoisesti? Kompromissi on muutenkin hankala: jos puoliso haluaa joka päivä anaaliyhdyntää ja minulle ajatus on vastenmielinen, niin pitääkö minun tulla puolitiehen vastaan ja suostua siihen joka toinen päivä? Tai jos minä haluaisin sänkyyn kahden työkaverin kanssa, muuta panenkin vaan toista, niin onhan sekin kompromissi…

Jos puoliso vihaa telttailua, niin kaikki ymmärtävät, että silloin sitä harjoitetaan vanhojen lippukuntakavereiden kanssa ja puoliso saa jäädä sähköverkon ääreen. Tai jos on vuosia käynyt oopperassa serkun kanssa, niin kukaan ei ajattele, että harrastus täytyy lopettaa ja ottaa jatkossa oopperaan mukaan sävelkuuro puoliso. Mutta seksin suhteen olemme päättäneet, että säännöt ovat toiset.

Olemme ainakin vuoden miehen kanssa vähintään passiivisesti pohtineet yhdessä ja tahoillamme, mitä seksiltä haluamme.

Olemme olleet onnekkaita siinä, että avoimessa suhteessa eletyn ajan olemme edenneet tasatahtia: Meillä on ollut yhtä paljon seikkailuita, olemme halunneet kotona seksiä kutakuinkin yhtä usein ja olemme molemmat motivoituneita juttelemaan suhteestamme. Jossain vaiheessa tajusin, että yksi syy, miksi oman seksuaalisuuden tutkailu tuntuu hankalalta on, että minua pelottaa. Mitä, jos asiaa pohdiskeltuamme päädymme täysin vastakkaisiin lopputulemiin? Mies haluaa tantraseksiä ja minä roikkua kattoon sidottuna tyrmässä? Onko laiha kompromissi parempi kuin lihava riita? Valju perinteinen seksielämä vs. täysin erilaiset tavat saada tyydytys?

Rationaalisesti olen sitä mieltä, että pelko on tyhmää. Toivon miehelle pelkkää hyvää. Jos hän keksii tapoja saada seksuaalisen mielihyvää, niin olen iloinen, vaikken minä noihin tapoihin liittyisikään. Meillä on valtavasti yhdistävää. Toissailtana juttelimme kolme tuntia sängyssä suhteestamme, kauhuelokuvien maailmankuvasta, seksistä ja lastenkasvatuksesta. En tiedä ketään muuta, jonka arvostelukykyyn luottaisin yhtä paljon ja jonka kanssa haluan aina jutella kaikesta. Se on minusta erinomaisen hyvä pohja parisuhteelle.

Mitä, jos joku tuttu näkee minut treffeillä?

Mies on kertonut miettineensä, näkeekö joku tuttu, kun hän pussaili treffikumppaniaan myöhään illalla Rosterin baarin ikkunapöydässä.

Minä en olisi varmaan pystynyt edes menemään treffeille Rosteriin ilta-aikaan. Olen parilla harvoilla Helsingissä tapahtuneilla treffeillä stressaannut tosi paljon, että törmään tuttuihin.  Lounastreffit ovat ok ja ehkä vielä arki-iltakin, mutta varsinkin viikonloppuilta baarissa kahdestaan jonkun deitin kanssa tuntuisi mahdottomalta. Haluan, että treffeillä on henkilökemiaa. Ja sähköisen treffikemian kyllä huomaavat muutkin.

Hyvä kysymys on, kiinnostaisiko ketään, jos  kikattelenkin baarissa vieraan miehen kanssa. Ylipäätään uskon, että tekemisemme kiinnostavat muita ihmisiä huomattavasti vähemmän kuin luulemme. He ovat kiireisiä miettimällä, mitä toiset ajattelevat heistä.

Mutta pettäminen tuntuu kyllä vähän poikkeukselta. Se kiinnostaa ihmisiä, tai ainakin he ostavat irtonumerolehtiä pettämisuutisten perusteella. Lööpit ja seiskat toitottavat jatkuvasti uutisia siitä, kuka julkkis on nähty missäkin vieraassa seurassa. Tunnettujen ihmisten erotessa raportoidaan liittyikö eroon muita osapuolia. Sellaisesta minäkin juoruilen, kun tutut eroavat.

Mistä yksiavioisuuden ihanne kumpuaa?

On teoria, että sukupuolitaudit olisivat osasyy sille, miksi yksiavioisuus levisi. Kun yhteisöt kasvoivat riittävän suuriksi, lisääntyvät sukupuolitaudit ja tuli painetta pitäytyä vain yhdessä kumppanissa.

Taudit vähentävät hedelmällisyyttä, mikä antaa insentiivin yksiavioisuuteen.

Toisekseen tilanne suosii yksiavioisia yhteisön jäseniä, jotka ovat valmiita valvomaan, että myös muut oman ja muiden yhteisöjen jäsenet noudattavat yksiavioista sukupuolimoraalia. Tämä on minusta kiinnostavaa! Tällainen valvonta edistää tutkijoiden mukaan yksiavioisten menestystä siten, että se pienentää riskiä altistua sukupuolitaudeille. Näin yksiavioisuus voittaa alaa yhteisössä.

Luolista on tultu 5G-verkon piiriin, mutta yhä me sosiaalisesti valvomme toistemme yksiavioisuutta.

Tämän tekstin luonnos on kirjoitettu alunperin marraskuussa 2017. Sain pontta julkaista sen nyt, kiitos kristillisten kansanedustaja Päivi Räsäsen.

Eiliseen Pride-tapahtumaan liittyen Räsänen lasautti blogissaan, että ihmisen biologiakin osoittaisi, että avioliitto on juuri miehen ja naisen välinen. Sehän on ihan puppua. Oikeasti avioliitto on juridinen sopimus, joka lähinnä hallinnoi omaisuutta.

Kun seuraa taantumuksellisten Pride-vastustusta, niin tuntuu, että vielä on matkaa siihen, että voitaisiin kyseenalaistaa parisuhde ja kirkon oikeus vihkiä avioliittoon.

Avioliitto on muuten ihan todella mystinen kaksoisagentti. Se on juridinen sopimus, mutta silti siihen liittyy rakkaus, joka on vaikea todennetaa oikeudessa. Kun minä ja mies avioiduimme, ei kukaan, ei edes vihkipappi, kysellyt rakkauden perään. Mutta jos toinen meistä olisi tullut EU:n ulkopuolelta, olisi pitänyt vakuutella että elämme tosiasiallista perhe-elämää. Sitä varten pitää tietää mm. toisen sukulaiset (en osaisi kertoa muiden, kuin miehen lähiperheenjäsenten nimet), harrastuksista ja siitä, millaista musiikkia puoliso kuuntelee. Missä on tavattu ja mihin on toisessa ihastunut? Kuka keittää aamuisin kahvit? Hesari kirjoitti aiheesta hyvin turvapaikahakijoiden yhteydessä.

Minusta avioliitto pitäisi korvata juridisella sopimuksella ja mahdollistaa niin monen henkilön kesken kuin tarpeellista, kunhan kaikki osapuolet ovat aikuisia.

Tämän vuoksi toisen treffit ovat hyvä juttu myös kotona odottaneelle

Mies oli toissapäivänä treffeillä työmatkalla. Toivottavasti hän kertoo niistä täällä itse lisää. Ainakin whatsapp-viestien ja kotonakerrotun perusteella oli ollut kivaa.

Parisuhteessa, varsinkin kun on lapsia, eletään ihan toisessa todellisuudessa kun seurusteluaikana. Varmaan monien ihmisten mielestä se on ihanaa: syvällistä ja elämänmakuista. Minusta se on usein ankeaa. Päivät on täynnä kiirettä, väsymystä, riittämättömyyttä, loputonta tavaroiden etsintää ja hommia, joita emme tiedä halunneemme. Aikataulut sanelee joku korkeampi voima. Tiiviissä perhe-elämässä yhden huonotuulisuus tai kiukku tarttuu muihinkin.

Näissä olosuhteissa voin ajautua harhaisesti luulemaan, että mies on äärimmäisen kiinnostunut taloyhtiön hallinnosta, pieneksi jääneiden lenkkareiden uusinnasta ja vauvauintiin ilmoittautumisesta. Tuntuu oikeasti kaukaiselta, että joskus sama tyyppi oli erityisen kiinnostunut mielipiteistäni ja pyörimään kanssani alasti sängyssä.

Treffeillä pääsee irti omasta kotiminästään, siitä velvotteiden ja aikataulujen kireälle virittämästä huokailijasta. En haluaisi olla sellainen, ei kai kukaan halua. Kotona ei vaan muutakaan voi, koska sitten jäävät pyykit pesemättä, laskut maksamatta, kissat ruokkimatta ja lapset kuolevat keripukkiin.

Treffeillä ei puhuta käytännön asioita vaan kaikesta, mikä oikeasti kiinnostaa. Muistan kerran vuosia sitten olleeni aika myöhään illalla oluella ihastukseni kanssa. Juttelimme parhaillaan siitä, onko Jumalaa olemassa, kun ihastukseni avovaimo soitti ja muistutti, että ihastus toisi kissanruokaa tullessaan.

Ihanan Esther Perelin mukaan ihmisiä kiinnostaa syrjähypyissä jopa enemmän se uusi puoli omaa persoonaa, joka niissä pääsee esiin, kuin se ihminen, jonka kanssa petetään. (Tästä olen kirjoittanut monta kertaa, mm. täällä.)

Perelin mukaan joskus ihmiset onnistuvat tuomaan sivusuhteessa löytämänsä persoonan omaan parisuhteeseensa. Minusta avoin suhde toimii niin! Kun ei tarvitse salailla olleensa treffeillä ja/tai sängyssä muualla, niin niiltä jäänyt hyväntuulisuus voi parhaimmillaan tarttua puolisoonkin. Ainakin meillä on useamman kerran ollut seksiä sen jälkeen, kun toinen on palannut treffeiltä.

Olen vuosia sitten pettänyt silloista avopuolisoani. Pettämisestä ei taatusti heijastunut mitään myönteistä kotiin. Avopuolisossa ärsytti eniten kaikki. Osin se johtui siitä, ettei hän ollut se henkilö, johon olin ihastunut, osin varmaan huonosta omastatunnosta.

Nyt se, että mies käy treffeillä, muistuttaa minua siitä, että häntä kiinnostaa muukin kuin kotirumba. Pystyn eläytymään siihen toiseen naiseen, joka odottaa treffejä juuri mieheni kanssa. Näen miehen treffikumppanina enkä osana keittiönkalustoa.

Avoimiin suhteisiin perehtyneet kutsuvat ilmiötä uuden suhteen energiaksi. Meillä ei ole kokemuksia siitä, että toisen ihastus haittaisi meidän välistä suhdettamme. Ehkä yksi avain siihen, toimiiko avoin suhde, on se, heijastuuko treffeiltä tai kodin ulkopuolisista ihastuksista ammennettava energia omaan parisuhteeseen. Toistaiseksi meillä on heijastunut.

Ainakin minä tunnen onnistuneiden treffien jälkeen niin suurta kiitollisuutta miehelle, jonka kanssa saan elää näin vapaasti, että tykkään hänestä vielä normaaliakin enemmän.

 

 

Mitä varattujen miesten kanssa vehtaaminen on opettanut?

Otsikko on kopioitu New York Timesin keväisestä jutusta What Sleeping With Married Men Taught Me About Infidelity.

NYT:in jutun kirjoittaja oli yllättynyt siitä, miten seksittömiä monet liitot olivat. Parit olivat saattaneet sopia, että mies sai käydä vieraissa vuoteissa, koska vaimo ei enää lainkaan halunnut seksiä. Osa miehistä olisi mieluiten maannut vaimojensa kanssa, mutta kun tätä vaihtoehtoa ei ollut, tapasivat he vieraita naisia.

Millaista seksiä, ja kenen kanssa, vaimot harrastivat tai olisivat halunneet, sitä ei juttu kerro.

 

Kirjoittaja viittaa Esther Perelin loistavaan kirjaan “State of Affairs”, jossa naimisissa olevat kertovat pettämisestä. Naisille sivusuhteet mahdollistavat vapauden vastuusta, jota he vaimona ja äitinä  kantavat kotona. Avioseksi on helposti velvoite, sivusuhde  seikkailu. Tämän tunnistan. Juttelimme aiheesta viimeksi viikonloppuaamuna miehen kanssa.

Totesimme, että kun perheelliseen parisuhteeseen liittyy joka tapauksessa vino pino velvotteita ja huolehdittavaa, niin seksistä tulee helposti vielä yksi kohta päättymättömälle to do-listalle. Esimerkiksi minä toivon mieheltä enemmän kahdenkeskistä aikaa. Keskustelumme perusteella tajusin, että se tuntuu hänestä helposti vaatimukselta.

Sivusuhteessa tai yhden illan jutussa ei ole mitään kokonaisvastuupakettia. Se tekee seksistä, tai siitä kieltäytymisestä, helpompaa.

Yksi varattu mies oli kertonut NYT:in jutun kirjoittajalle, että haluaisi lähelle vaimoaan, mutta seksittömyys estää senkin. Toisaalta läheisyyden puute tekee seksistä vielä kaukaisempaa, mikä johtaa torjuntaan ja ahdistukseen.

Tunnistan tunteen huonoilta vuosiltamme. Seksittömyys, josta ei puhuttu, myrkytti ison osan suhdetta. Jos mies oli äkäinen, olin varma, että se  johtui seksittömyydestä ja syyllistyin. Fyysinen läheisyys muuttui jännitteiseksi, kun pelkäsin että mies tulkitsisi hellyyteni niin, että kohta olisi seksiä.

Parisuhteen hellyys on valtavan ihanaa: Se että halaa nukahtaessaan tuttua selkää, tai että mies tulee pussaamaan kesken leivänpaahtamisen. Mutta minulle se on ihan eri asia kuin seksi. Tukkaani saa silitellä vaikka maailman tappiin tai hartioitani hieroa, enkä kiihotu siitä, jos en jo muutenkin halua seksiä.

 

Mutta otsikkoon. En ole varma, onko varattujen miesten kanssa vehtaaminen opettanut minulle mitään miehistä. En ole edes ollut erityisen kiinnostunut oppimaan heistä mitään. Olen ollut kiinnostunut lähinnä itsestäni. On mahtavaa olla täysin vapaa kaikista odotuksista ja niistä rooleista, joita arkena kantaa. Vieras mies tietää minusta vain sen, minkä itse haluan kertoa. Sängyssä ei tarvitse miettiä, mitä satunnainen kumppani ajattelee toiveistani tai mieltymyksistäni.

Sellaisen asian olen varattujen miesten kanssa ehkä tajunnut, että kannattaa rohjeta puhua asioista. Jos parisuhde on niin hyvä, ettei halua erota tai pelkää vaarantavansa sen kertomalla mieliteoistaan, niin sitten se on varmaan niin hyvä, että se kestää rehellisen puheen.

Meidän suhteemme on parantunut 200% sen jälkeen, kun totesimme ääneen, että seksittömyys on kamalaa. Nykyään halailemme ja pussailemme. Minä haluaisin nukkua joka yö miehen kainalossa, vaikka käytännössä niin on kyllä aika vaikea nukkua. Seksittömyys on nyt neutraali asia. Puhumme siitä vähän samalla tavalla, kun voimme harmitella, ettei ole tullut treenattua, vaikka pitäisi ja teoriassa tykkääkin urheilla.

Seksuaalisen omistamisen raskas taakka

Mitä, jos avoimeen suhteeseen ajautuu olosuhteiden pakosta? Niin kävi kirjailija Marjo Vilkolle, kun hän rakastui huomattavasti nuorempaan mieheen. Mies toivoi lasta, jota nelikymppinen Vilkko ei enää pystynyt saamaan. Kivuliaiden lapsettomuusvuosien jälkeen pariskunta päätyi avoimeen suhteeseen. Tavoitteena oli, että mies löytäisi rakkaussuhteen, jossa saisi lapsen. Vilkollakin oli vapaus muihin suhteisiin, mutta ne eivät häntä kiinnostaneet.

Pariskunnan rakkaustarinasta syntyi hieno kirja Vilpitön sydän. Kirjasta ja kirjailijasta mm. täällä.

Hassua kyllä, minua kirjassa ei niinkään puhutellut avoimen suhteen kuvaus vaan ihan toinen asia.

Hienointa oli kuvaus Vilkon epätoivoisesta rakkaudesta nuoreen mieheen, niinä vuosina kun tämä oli vasta ystävä. Tunnistin omat kokemukseni samanlaisesta tilanteesta, kun olen aikanaan ollut rakastunut ystävään. Näin todellista kuvausta en aiheesta ole ennen lukenut.

Valtavan kiinnostava oli myös Vilkon havainto siitä, miten tilanne muuttuu, kun hän muuttui ystävästä tyttöystäväksi. Ystävyydessä jaetaan suhdehuolet, pettämiset ja mieliteot. Ystävänä niitä kuuntelee mielellään. Joskus on ehkä  hajalla siitä, että itse haluaisi enemmän, mutta on kuitenkin otettu siitä, että ihastuksen-/rakkaudenkohde haluaa jakaa ajatuksensa juuri ystävän kanssa. Mutta kun ystävä muuttuu tyttöystäväksi, siirtyy hänelle samalla seksuaalisen omistamisen taakka. Ystävä sallii kaiken, tyttöystävän tehtävä on määritellä, missä kulkee puolison sallittu raja esimerkiksi muiden ystävien suhteen.

Tähän kiteytyy parisuhteiden vaikeus. Niissä keskitytään puolustamaan omaa reviiriä. Toisen teot, ja jopa ajatukset, ovat uhka sille, mitä parilla on yhdessä. Niinpä yksiavioinen parisuhde on hauras rakennelma.

Kirjan kuvaus avoimesta suhteesta ei puhutellut henkilökohtaisella tasolla. Pariskunnan asetelma, jossa haluttiin lasta, tempoiltiin mustasukkaisuuden ikeessä ja oltiin hyvin romanttisia, oli kaukanen. Kirjallisuutena luin sitä kyllä erinomaisen mielelläni.

Vilkko kirjoittaa alunperin ajatelleensa, että polyamoria ja avoin suhde ovat lähinnä seksihurjastelijoiden ja selkärangattomien ihmisten tapa olla sitoutumatta yhteen ihmiseen. Nyt hänen näkemyksensä on toinen.

– Polyamoria, jossa kaikki ovat vilpittömiä toisiaan kohtaan, on romanttisempaa kuin sarjamonogamia. Jälkimmäisessä kumppania vaihdetaan heti, kun romantiikka arjessa hiipu, Vilkko sanoo Ylen haastattelussa.

Minua puhuttelee ajatus siitä, että romantiikka olisi kyky nähdä hyvää puolisossa, samoin kuin kykenemme yleensä näkemään hyvän ystävissä.

Parisuhde on, silloinkin kun se on avoin, melko mutkikas formaatti. Minä yritän omassani keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä on. Ehkä sitten olen romanttisempi, kuin luulen.