Onko avoin suhde seksin perässä juoksemista?

Saamme tavata muita, mutta käytännössä elämme 95 prosenttisesti ihan perinteisesti. Käymme kahdestaan treffeillä, jos saamme lapsenvahdin, käymme perheenä Lintsillä ja uimassa, grillaamme kavereiden kanssa ja suunnittelemme lomamatkoja.

Avoimen suhteemme yksi tekijä on kuitenkin mahdollisuus aktiivisesti hakea muuta seuraa. Nettikommenttien perusteella vaikuttaa, että toinen avoin järjestely on sellainen, missä on lupa lähteä, vaikka juhlista kiinnostavan tyypin luo yöksi, mutta aktiivista hakua ei saa harrastaa. Monilla tuntuu olevan myös sääntönä, ettei pokaa saa tavata toiste. Meillä on vain vähäinen tarve säännöille. Kirjoitin säännöistämme täällä.

Olemme avoimen suhteen aikana käyneet keskimäärin harvemmin kuin kerran kuukaudessa treffeillä muiden kanssa. Minun tahtini on ollut noin joka toinen kuukausi, miehen ehkä vähän tiheämpi. Minun kohdalleni on osunut vain kaksi tyyppiä, joita olen halunnut nähdä useammin kuin kerran (varattu kauppamatkustaja ja ihastus). Mies on ollut yhtä vaihtelunhaluinen.

Muistan, että vuosi sitten näihin aikoihin olin melankolinen. Avoimen suhteen alkuhuuma oli laantunut, enkä tiennyt mitä haluaisin. Yhdenillanjutut eivät tyydyttäneet ja treffikumppaneita, jotka kolahtivat oli vaikea löytää. Kismitti, että olisin teoriassa saanut tehdä mitä vaan, mutten oikein edes tiennyt, mitä halusin tehdä.

Tilanne on pääosin sama, mutta fiilikseni eri. Nyt lasini on puolitäynnä: Nautin arjesta ja lomasta miehen kanssa, eikä hinku treffeille ole akuutti. Jos joku tyyppi yllättäen natsaisi, voin mennä hänen kanssaan sänkyyn. Se tuo elämääni sellaista vapautta, joka tuntuu tärkeältä. Ajatus siitä, että kaikki parisuhteen ulkopuoliset haluni olisivat kiellettyjä tai uhka yhteiselollemme tuntuu karmean tukahduttavalta. Minun on vaikea ymmärtää, että valtaosa pareista haluaa yksiavioisuuden kahleen suhteeseensa.

Minulla ei ole edes pakottavaa tarvetta juuri nyt keksiä mitä sängyssä haluan. Luotan siihen, että vaisto vie minua oikeaan suuntaan. Tähänkin asti on kohdalle säännöllisesti osunut erinomaisia seksikokemksia, eiköhän niitä osu jatkossakin.

Seksi ei ole aina hyvää, niin kuin ei pizzakaan

Takavuosina oli sellainen ärsyttävä hokema, että seksi on kuin pizzaa. Huonokin versio siitä on hyvää. En tiedä, kenelle hokeman tekijänoikeudet kuuluvat. Internetin mukaan sekä näyttelijä Mel Brooks että Sharon Stone olisivat lohkaisseet, että ”Sex is like pizza. Even if it’s done bad, it’s still good.”

Myös leffassa Threesome (1994) on repliikki ”Sex is kinda like pizza. When it’s bad, it’s still pretty good.”

Olen vahvasti eri mieltä. Pizza voi helposti olla kehnoa ja seksi vasta voikin. Kummastakaan minä en kiinnostu, ellei se ole erinomaista.

Tajuan, ettei kai kukaan suoranaisesti hae huonoa seksiä, mutta esimerkiksi Hesarin juhannuksena julkaistussa orgasmikyselyssä selvisi, että osa ihmisistä innostuu seksistä  helposti, laadusta viis. Esim. 74-vuotias nainen kirjoitti olleensa kymmenen vuotta saman miesystävän kanssa.

Näin Hesari kirjoittaa: Kun kysytään, mikä naista kiihottaa, hän nostaa esiin yhdessä puuhailun. ”Esim. ruoan valmistaminen yhdessä, ruokailu, ehkä lasi viiniä, lenkki jne. Haluan kokea tunteen, että olisi kiva mennä sänkyyn, ja voin sitä jopa ehdottaa hänelle. Jos on ollut pidemmän aikaa ilman läheisyyttä, halu läheisyyteen on voimakkaampi ja orgasmin saa helposti.”

Hän osuu vastauksessaan aivan ongelman ytimeen, keskittymiseen:

”Minusta on tärkeää heittäytyä täysin sydämin rakasteluun ja unohtaa kaikki muut asiat mielestään. On hyvä järjestää olosuhteet sellaisiksi, että ympäristö ei häiritse, puhelimet hiljaisiksi yms.”

Kadehdin daamin mutkatonta kykyä heittäytyä lihan iloihin. Minullekin seksi on sillä tavoin helppoa, etten ole estoinen tai ujo ja saan useimmiten orgasmin, jos mies hyväilee tai nuolee minua. Mutta minun on vaikea motivoitua seksiin, ellei ole syytä olettaa, että se on tosi kivaa. Pelkkä yhdessä kokkailu tai puhelimen hiljentäminen ei vielä auta yhtään. Laukeaminenkaan ei motivoi. Sen hoidan mieluummin itsetyydytyksellä kuin ihan kivalla seksillä.

Suhtaudun samalla tavalla ruokaan. Olen mieluummin ilman, tai korvaan lounaan pelkällä jugurtilla jä pähkinöillä kun syön jotain yhdentekevää. Tällainen nirsoilu tarkoittaa, ettei minulla ole niin paljon seksiä kun haluaisin.

Hyvää pizzaa löytyy Helsingistä huomattavasti helpommin kuin kiinnostavia satunnaiskumppaneita.

Seksin kohtaanto-ongelma

Esther Perelin kirja Mating in Captivity on täynnä esimerkkejä siitä, miten vaikea yhdistelmä on pysyvä parisuhde ja kiihkeä seksi. Hänen vastaanotolla tapaamansa ihmiset sanovat, että rakastavat puolisoaan liikaa kyetäkseen estottomaan seksiin, arvelevat, etteivät heidän puolisonsa ole kiinnostuneita seksileikeistä, tai ehkä seksistä enää lainkaan, pusuttelevat ja silittelevät toisiaan kuin lapsia.

Tästä kohtaanto-ongelmasta kannattaisi puhua enemmän. Ongelman juurisyy ei nimittäin ratkea iltapäivälehtien ”hanki sukkanauhat”-vinkeillä. Meidän seksittömien vuosiemme aikana mies oli päätellyt, etten ollut enää kiinnostunut seksistä. Minä tiesin, että olin, mutta en halunnut sellaista seksiä kuin mihin kotona ylsimme. Parisuhde oli seksin edessä.

Minä arvelin, että mies halusi seksiä, mutta koska seksivelvoite ahdisti, en oikeastaan ikinä miettinyt, millaista seksiä ja kenen kanssa mies halusi. Ehkä luulin, että hän syttyi siitä, että silitteli kättäni. Myöhemmin olen tajunnut, että se oli varovainen yritys tsekata, olisinko lainkaan kiinnostunut fyysisestä kontaktista.

Kun kaksi ihmistä tapaa, heillä molemmilla on oma seksuaalisuutensa ja mieltymykset. Siltä osin, kun mieltymykset ovat yhteneväiset, niitä pääsee toteuttamaan parisuhteessa. Varsinkin seurustelusuhteideni alussa, minua on kiinnostanut tosi paljon toisen mieltymykset. Kun seurustelu vakiintuu, nousee kynnys kertoa varsinkin erikoisemmista haluista. Myöskään toisen mieltymyksistä ei jaksa kysellä. Olen varmaan luullut tuntevani kumppanini niin läpikotaisin, ettei mitään keskusteltavaa enää ole.

Jossain vaiheessa suhde on tilanteessa, jossa ei enää jaksa jutella mitään. Ei ole motivaatiota antaa itsestään niin paljon, eivätkä toisen mielipiteet enää oikeastaan kiinnosta.

Elin vuosia harhassa, että jos parisuhde on muuten kyllin hyvä, niin myös seksuaaliset mieltymykset maagisesti solahtaisivat samoiksi. Se on ihan höpöhöpöä. Seksi ja käsitys hyvästä yhteisestä arjesta kulkevat ihan omilla janoillaan. Se, että kotitöiden reilu jako toisi vipinää vällyihin on outo klikkiotsikko-väite.

Parisuhteessa on liuta asioita, jotka joko natsaavat tai eivät: toiveet yhdessä vietetystä ajasta, lasten kasvatus, huumori, ruokamieltymykset, matkamieltymykset, seurallisuus, siisteysnormi, rahankäyttö…  Miehellä ja minulla melkein kaikki osuu yksiin. Kummankaan ei tarvitse tehdä kohtuuttomia kompromisseja ja nautimme samoista jutuista. Mutta ei hyvä suhde saa minua nauttimaan hulluna kauhuleffoista tai ostereistakaan, vaikka mies niistä tykkäisi. Hyvässäkin suhteessa ihmisellä voi olla omia preferenssejä, ja se pätee myös seksiin.

Mitä voi tehdä mieltymyksille siltä osin, kun ne eivät kohtaa? Siihen nähden, kuinka paljon seksistä mediassa puhutaan, on aihe alikäsitelty. Olen joskus maininnut terapeutille haluttomuuteni ja hän kehotti minua tekemään kompromissin, niitähän parisuhteessa tulee eteen muutenkin.

Minusta seksissä on vaikea tehdä kompromisseja. Ruumiillinen koskemattomuus ja suostumuksellisuus ovat minulle pyhiä asioita. Seksi on leikkiä ja hauskuutta. Miksi ihmeessä sellaista pitäisi tehdä vastentahtoisesti? Kompromissi on muutenkin hankala: jos puoliso haluaa joka päivä anaaliyhdyntää ja minulle ajatus on vastenmielinen, niin pitääkö minun tulla puolitiehen vastaan ja suostua siihen joka toinen päivä? Tai jos minä haluaisin sänkyyn kahden työkaverin kanssa, muuta panenkin vaan toista, niin onhan sekin kompromissi…

Jos puoliso vihaa telttailua, niin kaikki ymmärtävät, että silloin sitä harjoitetaan vanhojen lippukuntakavereiden kanssa ja puoliso saa jäädä sähköverkon ääreen. Tai jos on vuosia käynyt oopperassa serkun kanssa, niin kukaan ei ajattele, että harrastus täytyy lopettaa ja ottaa jatkossa oopperaan mukaan sävelkuuro puoliso. Mutta seksin suhteen olemme päättäneet, että säännöt ovat toiset.

Olemme ainakin vuoden miehen kanssa vähintään passiivisesti pohtineet yhdessä ja tahoillamme, mitä seksiltä haluamme.

Olemme olleet onnekkaita siinä, että avoimessa suhteessa eletyn ajan olemme edenneet tasatahtia: Meillä on ollut yhtä paljon seikkailuita, olemme halunneet kotona seksiä kutakuinkin yhtä usein ja olemme molemmat motivoituneita juttelemaan suhteestamme. Jossain vaiheessa tajusin, että yksi syy, miksi oman seksuaalisuuden tutkailu tuntuu hankalalta on, että minua pelottaa. Mitä, jos asiaa pohdiskeltuamme päädymme täysin vastakkaisiin lopputulemiin? Mies haluaa tantraseksiä ja minä roikkua kattoon sidottuna tyrmässä? Onko laiha kompromissi parempi kuin lihava riita? Valju perinteinen seksielämä vs. täysin erilaiset tavat saada tyydytys?

Rationaalisesti olen sitä mieltä, että pelko on tyhmää. Toivon miehelle pelkkää hyvää. Jos hän keksii tapoja saada seksuaalisen mielihyvää, niin olen iloinen, vaikken minä noihin tapoihin liittyisikään. Meillä on valtavasti yhdistävää. Toissailtana juttelimme kolme tuntia sängyssä suhteestamme, kauhuelokuvien maailmankuvasta, seksistä ja lastenkasvatuksesta. En tiedä ketään muuta, jonka arvostelukykyyn luottaisin yhtä paljon ja jonka kanssa haluan aina jutella kaikesta. Se on minusta erinomaisen hyvä pohja parisuhteelle.

Mitä, jos joku tuttu näkee minut treffeillä?

Mies on kertonut miettineensä, näkeekö joku tuttu, kun hän pussaili treffikumppaniaan myöhään illalla Rosterin baarin ikkunapöydässä.

Minä en olisi varmaan pystynyt edes menemään treffeille Rosteriin ilta-aikaan. Olen parilla harvoilla Helsingissä tapahtuneilla treffeillä stressaannut tosi paljon, että törmään tuttuihin.  Lounastreffit ovat ok ja ehkä vielä arki-iltakin, mutta varsinkin viikonloppuilta baarissa kahdestaan jonkun deitin kanssa tuntuisi mahdottomalta. Haluan, että treffeillä on henkilökemiaa. Ja sähköisen treffikemian kyllä huomaavat muutkin.

Hyvä kysymys on, kiinnostaisiko ketään, jos  kikattelenkin baarissa vieraan miehen kanssa. Ylipäätään uskon, että tekemisemme kiinnostavat muita ihmisiä huomattavasti vähemmän kuin luulemme. He ovat kiireisiä miettimällä, mitä toiset ajattelevat heistä.

Mutta pettäminen tuntuu kyllä vähän poikkeukselta. Se kiinnostaa ihmisiä, tai ainakin he ostavat irtonumerolehtiä pettämisuutisten perusteella. Lööpit ja seiskat toitottavat jatkuvasti uutisia siitä, kuka julkkis on nähty missäkin vieraassa seurassa. Tunnettujen ihmisten erotessa raportoidaan liittyikö eroon muita osapuolia. Sellaisesta minäkin juoruilen, kun tutut eroavat.

Mistä yksiavioisuuden ihanne kumpuaa?

On teoria, että sukupuolitaudit olisivat osasyy sille, miksi yksiavioisuus levisi. Kun yhteisöt kasvoivat riittävän suuriksi, lisääntyvät sukupuolitaudit ja tuli painetta pitäytyä vain yhdessä kumppanissa.

Taudit vähentävät hedelmällisyyttä, mikä antaa insentiivin yksiavioisuuteen.

Toisekseen tilanne suosii yksiavioisia yhteisön jäseniä, jotka ovat valmiita valvomaan, että myös muut oman ja muiden yhteisöjen jäsenet noudattavat yksiavioista sukupuolimoraalia. Tämä on minusta kiinnostavaa! Tällainen valvonta edistää tutkijoiden mukaan yksiavioisten menestystä siten, että se pienentää riskiä altistua sukupuolitaudeille. Näin yksiavioisuus voittaa alaa yhteisössä.

Luolista on tultu 5G-verkon piiriin, mutta yhä me sosiaalisesti valvomme toistemme yksiavioisuutta.

Tämän tekstin luonnos on kirjoitettu alunperin marraskuussa 2017. Sain pontta julkaista sen nyt, kiitos kristillisten kansanedustaja Päivi Räsäsen.

Eiliseen Pride-tapahtumaan liittyen Räsänen lasautti blogissaan, että ihmisen biologiakin osoittaisi, että avioliitto on juuri miehen ja naisen välinen. Sehän on ihan puppua. Oikeasti avioliitto on juridinen sopimus, joka lähinnä hallinnoi omaisuutta.

Kun seuraa taantumuksellisten Pride-vastustusta, niin tuntuu, että vielä on matkaa siihen, että voitaisiin kyseenalaistaa parisuhde ja kirkon oikeus vihkiä avioliittoon.

Avioliitto on muuten ihan todella mystinen kaksoisagentti. Se on juridinen sopimus, mutta silti siihen liittyy rakkaus, joka on vaikea todennetaa oikeudessa. Kun minä ja mies avioiduimme, ei kukaan, ei edes vihkipappi, kysellyt rakkauden perään. Mutta jos toinen meistä olisi tullut EU:n ulkopuolelta, olisi pitänyt vakuutella että elämme tosiasiallista perhe-elämää. Sitä varten pitää tietää mm. toisen sukulaiset (en osaisi kertoa muiden, kuin miehen lähiperheenjäsenten nimet), harrastuksista ja siitä, millaista musiikkia puoliso kuuntelee. Missä on tavattu ja mihin on toisessa ihastunut? Kuka keittää aamuisin kahvit? Hesari kirjoitti aiheesta hyvin turvapaikahakijoiden yhteydessä.

Minusta avioliitto pitäisi korvata juridisella sopimuksella ja mahdollistaa niin monen henkilön kesken kuin tarpeellista, kunhan kaikki osapuolet ovat aikuisia.