Olisiko säännöllinen seikkailuaika ratkaisu?

Viihde syrjii parisuhteita. Se on outoa, koska maailmanhistorian jokaisen romanttisen komedian idea on, että syntyy pariskunta. Miksi emme saa katsella, miten he parisuhteistaan selviävät? (Hauska poikkeus on Ennen keskiyötä.)

iTunesista löytyi yksi leffa 5 to 7, joka käsitteli avointa suhdetta. Koska kenenkään ei kannata tuhlata puoltatoista tuntia elämästään 5 to 7:lle, voin hyvin paljastaa mitä leffassa tapahtuu. Nuori mies näkee kadulla tupakoivan kauniin naisen (yli-inhimillisen ihana Bérénice Marlohe) ja rakastuu. Nainen on varattu, mutta hänellä on miehensä kanssa diili, että he ovat arkisin kello 17 ja 19 välillä vapaita tapailemaan muita. Nuori mies ja nainen aloittavat tällaisen alkuiltasuhteen, mutta kehnostihan siinä lopulta käy. Tarinaa ryydittävät rautalangasta väännetyt moraaliset pohdinnat avoimen suhteen vaikeuksista ja pohjavireenä ajatus, että jokaisella ihmisellä kuitenkin on se ainoa oikea.

Harmittaa, että leffa on niin tylsä. Se on nimittäin ainoa muistamani avoimia suhteita käsittelevä leffa tai tv-sarja. Luulisi aiheesta irtoavan enemmänkin.

Leffassa ihana Bérénice Marlohe selittää, että ajankohta kello 17 ja 19 välillä on valikoitunut, koska se on aika, jolloin kukaan ei kuitenkaan oikein tiedä, missä olet.

Ajatus siitä, että arki-illassa on kaksi tuntia vapaata seikkailuaikaa on ihan hauska. Mutta kun itse elää kunnallisen varhaiskasvatuksen, Pikku Kakkosen ja iltaruoan valmistelujen tahdissa, niin tietää kyllä aika hyvin, missä alkuiltaisin on…

 

Nollautuva seksikello

“Mitä mieltä olet avoimista suhteista?”, kysyin pariterapeutilta toiseksi viimeisellä käyntikerrallamme.

Minua ei oikeastaan kiinnostanut hänen mielipiteensä. Halusin vain provosoida. Ajattelin, että ihminen joka ryhtyy _pari_terapeutiksi, varmaankin uskoo pitkiin parisuhteisiin. (Joo, tajuan, että on ehkä vähän lapsellista maksaa siitä, että yrittää provosoida keskusteluapuaan tarjoavaa ammattilaista. En silti voinut hillitä itseäni.) Pieneksi pettymyksekseni terapeutti suhtautui ilmiöön neutraalisti. Hän sanoi itsekin vuosia haaveilleensa avoimesta suhteesta.

Mitään käytännön ohjeita hän ei kuitenkaan antanut.

Olen jo kauan sitten itse tajunnut, ettei yksiavioisuus ole minulle oleellista. En tunne mustasukkaisuutta tai halua omistaa ketään.

Ajatus siitä, että harrastaisin loppuelämäni (tai ainakin loppuliittoni, ehkä vuosikymmeniä) seksiä yhden ja saman miehen kanssa, herättää lievää pakokauhua. Minusta suuri osa seksin viehätyksestä on uutuudenviehätystä ja löytöretkeilyn iloa. En minä halua syödä lempiruokaanikaan joka päivä.

Ymmärrän, että vaihtelunhalu liittyy oman mielikuvitukseni rajallisuuteen. Teoriassahan mikään ei estä kokeilemasta saman ihmisen kanssa aina uusia juttuja. Siitä minulla ei kuitenkaan ole kokemusta. Rutiininomaisesta parisuhdeseksistä senkin edestä.

Kun tapasimme miehen kanssa vuosia sitten, kerroin yksiavioisuusangstistani. Muistan edelleen, miten ihanan ymmärtäväinen hän oli. Hän totesi, että sitten tulevaisuudessa tehdään niin, että harrastamme seksiä muiden kanssa tai eroamme, turha siitä aiemmin on ongelmoida.

Mutta ongelma siitä kuitenkin tuli.

Ensimmäiset vuodet seksi oli kivaa ja halusin miestäni lähes koko ajan. Sitten suhde vakiintui, fiilis laantui ja seksi alkoi ahdistaa. Minä en enää kehdannut muistuttaa käymästämme keskustelusta.

Ja ehkä pahinta kaikesta, kun kerran tein sen, ilmeni, että mies oli unohtanut koko alkuaikojen keskustelun siitä, että yksiavioisuus ahdisti minua.

Harrastimme seksiä ehkä kerran kvartaalissa. Se ei ollut erityisen hekumallista.  Kertojen paras juttu oli mielestäni, että nyt asia olisi hetkeksi poissa päiväjärjestyksessä. Päässäni oli jonkinlainen parisuhteen sisäinen seksikello, joka nollautui kun harrastimme seksiä. Sitten se alkoi taas tikittää. Syyllisyys seksittömyydestä painoi yhä pahemmin, mitä kauemmin edellisestä kerrasta oli.

Minusta tuntui täysin mahdottomalta puhua aiheesta miehen kanssa. Miten ihmeessä voisin sanoa hänelle, että ajattelen kyllä paljon seksiä ja kaipaan sitä, mutta en sinun kanssasi.

En siis vuosiin sanonut mitään. En muista, mitä ajattelin aiheesta. Pidin onnetonta seksielämää jonkinlaisena collateral damagena, jonka pitkä parisuhde kaikkine kivuuksineen aiheutti. Kaikkeahan ei voi saada.

Puhetta vai muutosta?

Päädyimme parisuhdeterapiaan minun ehdotuksestani kun saimme tunnustettua toisillemme ettemme oikeastaan kumpikaan olleet tyytyväisiä suhteemme tilaan. Minulla oli omat arvaukseni miksi nainen oli tyytymätön, omat syyni tiesin, mutten ollut varma kuinka hyvin osaisin puhua niistä. Siksi ajattelin että ammattifasilitaattori auttaisi. Olin iloinen kun nainen suostui ajatukseen saman tien. Vaikka eihän se yllättänyt, että nainen halusi lähteä puhumaan, puhua hän haluaa, oli fasilitoija tai ei. Ja hyvä asiahan se on.

Omat odotukset terapiasta eivät perustuneet mihinkään, korkeintaan Gabriel Byrnen olemukseen tv-sarjassa. Ajattelin, että terapeutilla olisi helpompi puhua asioista kuin kotisohvalla. Ainakaan lapsi ei vaatisi huomiota kolmen minuutin välein. Kuten nainen jo kirjoitti, oli ensimmäinen kerta kartoitusta siitä olisiko meidän ongelmamme kotityöt tai jokin muu ilmeisesti yleinen asia. Naisen kanssa oli kiva jutella, mutta eipä sieltä lähtiessä ollut juuri valaistuneempi olo mikä suhdettamme vaivaa tai miten sitä voisi korjata.

Kävimme muutaman kerran juttelemassa mukavia ja mielestäni emme juuri edenneet mihinkään olennaiseen. Puhuimme siitä miten en omalta isältäni ole saanut esimerkkiä siitä miten asioita käsitellään puhumalla. Kyllähän minä sen tiesin, kun en isäni kanssa koskaan ole paljoa asioista puhunut. Onneksi olen oppinut häneltä hyviäkin asioita. Terapeutti kehui minua kun olen kuulemma mieheksi hyvä kuuntelemaan, erittelemään tunteitani ja muotoilemaan ne sanoiksi. Kiva juttu, mutten ollut hakemassa mitään miesten välistä solidaarisuutta vaan miettimässä naisen kanssa meidän ongelmia. Minusta tuntui välillä, että minun puolellani oltiin vahvasti ja se oli hyvin epämiellyttävä tunne, aivan kuin nainen jäisi omine tunteineen yksin.

Kolmannella tai neljännellä terapiakerralla pohdiskelin ääneen että on hyvä että puhumme, mutta pitäisikö kaiken puheen johtaa myös johonkin konkreettisempaan, johonkin joka muuttaisi elämäämme, jokapäiväistä kommunikaatiotamme ja lähentäisi jälleen meitä. Terapeutti totesi jotain tyyliin että hyvä kysymys, tarvitseeko? Mulle tuli olo, että hän oli tyytyväinen tilanteeseen mutta me emme.

Lisäksi tiesin että suhteessamme ja minulla on oikeita ongelmia joista pitäisi puhua. Puhumatta oleminen oli painanut minua pitkään. Samanaikaisesti tunsin kuitenkin, etten halua puhua niitä kolmannen pyörän ollessa paikalla. Niinpä ne asiat jäivät terapiassa käsittelemättä ja painoivat edelleen mieltäni ja minä odotin että milloinkohan saan ne kakistettua ulos.

Ärsyttävä parisuhdeterapeutti

Parisuhdeterapeutti oli lähinnä ärsyttävä. Olin ollut tyytyväinen, ja aika ylpeäkin siitä, miten aikuisen fiksuja olimme, kun olimme hakeutuneet hänen luokseen. Mutta sitä enemmän ärsytti, kun käynneistä ei ollut mitään hyötyä.

Ensimmäisellä kerralla olimme todenneet, ettemme riidelleet kotitöistä tai omasta ajasta. Terapeutti ei saanut meitä myöskään keksimään, mikä suhdettamme kalvoi. Istuimme vaaleansinisissä nojatuoleissa ja juttelimme puolitoista tuntia yhdentekeviä. Minusta olimme kyenneet kotona ihan yhtä syvällisiin keskusteluihin.

Myöhemmillä kerroilla terapeutti tuntui lähinnä kaivelevan minusta jotain syvää traumaa, joka selittäisi kaikki ongelmamme.

Yhden kerran vastaanotolla kyyneleet jo nousivat silmiini. Tuntui niin turhauttavalta yrittää todistaa, ilman että vaikutti todistelevalta, etten tunnistanut mitään traumaa. Kyyneleet nähdessään terapeutti pehmensi äänensä hunajan pehmeäksi ja sanoi, mielestäni voitonriemuisena, että ’niin, nyt sinä taidat tunnistaa jotain’.

Neljän käyntikerran jälkeen lopetimme. Ainoa hyöty tuntui olevan, että olimme miehen kanssa saaneet yhden yhdistävän asian lisää: kumpikaan meistä ei pitänyt terapeutista.

Hyvästelimme ammattilaisen ja olimme omillamme. Jäljelle jäi vaihtoehto ajaa parisuhde itse päin seinää.